Unettomat yöt ovat vuosien mittaan lakanneet olemasta yksiselitteisen ahdistavia, tuskaisia ja turhauttavia. Nyt näistä yksinäisistä pimeistä tunneista on hiljalleen tullut vapauttavia, rauhoittavia hetkiä, jolloin saa olla hetken yksin ja touhuta omia typeriä juttujaan. Kuten kirjoittaa blogia, lueskella naistenlehtiä netistä, suunnitella seuraavia vaatehankintoja ja mielikuvaharjoitella seuraavan päivän tehosiivousurakkaa. Näyttää nimittäin siltä, että perhettä saattaa piipahtaa käymään, mikä tarkoittaa aamusta heti herättyä paniikinomaista huseeraamista puhdistusaineiden, paperipinojen, tiskaamisen ja vaatteiden viikkaamisen kanssa. Häkitkin pitää siivota, jos meinaan purkaa inhoennakkoluuloja rakkaita jylsijöitäni kohtaan.
Olen laihtunut. Ihan varmasti. Vatsa on ainakin pienentynyt; enää se ei näytä venyttävän pullottaen neulepaitoja ja huppareita siihen malliin kuin oisin vähintään viidennellä kuulla. Tahti vaikuttaa ihan sopivalta, tällä menolla uskallan ostaa vaatteita, jotka nyt kyllä sopivat mutta ovat toivottavasti löysähköjä ja oikein mukavia päällä ennen kesää. Olen vähentänyt turhaa syömistä, kahvinjuontia ja ennenkaikkea lopettanut leptit. Kaikki tuo ei ehkä ole ollut turhaa ja hetkittäin kadonnut motivaatio ja oman kropan muokkausmahdollisuuksiin uskominen palaa taas.
Unettomat yöt ovat siis leptilakkautuksen jälkeen tulleet ilmeisesti jäädäkseen. Tänään kokeilen taas melatoniinia pitkästä aikaa ja toivon, että reseptiannoksen tuplaaminen riittäisi. Annoksen mukaiset kokeilut kun olivat turhauttavasti yhtä tyhjän kanssa. Melatoniini olisi niin helppo ja kiva ratkaisu; ei enää säätöä bentsojen ja leptien kanssa. Olisi niin kivaa nukkua silloin kun haluaa.
Varhaisteinistä alkaen unettomuus oli yhtä kidutusta. Levottomuutta, itkeskelyä, ahdistusta, vatsakramppeja, epätoivoisia hengitysharjoituksia, meditaatiotreenejä, rauhoittumisharjoittelua ja rentouttavaa musiikkia. Mikään ei koskaan auttanut ja lopulta pelkkä piinaava unettomuudenpelko riitti pilaamaan päivänkin jo etukäteen. Nyt tästä löytää sentään jotain positiivista, ja nykyään nukun joka tapauksessa edes sen 3-5h yössä, joten kovin vakavaksi ei ole vielä päässyt.
Peruskoulussa nukahdin tunnille, mistä hermostunut opettaja heitti minut ulos käytävälle ja tiuskaisi, että painu hoitoon tai jotain jos noin muka väsyttää. Raahauduin terkkarille nukkumaan hetkeksi, mistä ohjattiin koulupsykologille. Kerroin pitkään jatkuneesta unettomuudesta (siihen aikoihin monen kuukauden jakso 0-3h/vrk), siitä miten väsymys viiraa nupissa, miten päivät ja viikot menevät sekaisin ja lähimuisti pettää täysin. Kerroin keinoista joita olin yrittänyt nukahtamiseen, mutten osannut sanoa unettomuudelle mitään syytä. Psykologi oli tyly ja ynseä, kuittasi asiani sillä, miten nukkumisongelmat ovat normaali osa puberteettia eikä sitä pidä liioitella ja ohjasi ulos toteamalla, että "eiköhän tämä ollut tässä". Vastaavien tilanteiden jäädessä ainoiksi hoitokontakteikseni psyykenhoidon alalta välttelin viimeiseen asti "normaaleista" jutuista (kuten nukkumisesta, ahdistuksesta, masentumisesta, mielialamuutoksista ym. "puberteettioireista" ;) ruikuttamista seuraavat melkein kymmenen vuotta, kunnes Yks lopulta vakuutti lääkäreiden ja psykologien yleensä ihan oikeasti haluavan auttaa ja rohkaisi hakeutumaan vastaanotolle. Ja niin onneksi olikin.
Nyt olenkin kai sitten siinä pisteessä, etten pidä mitään psyykkisiä tai fyysisiä oireiluja "normaaleina" tai "ehkä ne vaan kuuluvat ikään/kuukautiskiertoon/parisuhteeseen/sukupuoleen" -juttuina. Nykyään uskon, että kaikki se, mikä oikeasti häiritsee elämää pidempään kuin muutaman viikon, johtuu jostain ja on oire tai seuraus. Nykyään tosin varmaan todennäköisimmin lääkityksen tasapainosta, lääkkeiden syönnistä/unohtamisesta, syömättömyydestä, unenpuutteesta, paniikkihäiriöstä, joskus jopa ihan siitä paljonpuhutusta stressistäkin, vaikka se onkin nykytilanteessa ihan vaan kuviteltua.
Niin kauan kuin kielsin oireiden oikeuden olemassaoloon turhana ruikuttamisena, yritin vain haudata ja unohtaa ne. Nyt minusta alkaa jo tulla itsehoidon mestari: tiedän, milloin tarvitsen bentsoja, milloin tietyt pikkuvaivat viittaavat stressin pahenemiseen, milloin on aika turvautua lääkkeisiin ja milloin venyttelyyn ja vitamiineihin, kuumaan vaahtokylpyyn ja yrttiteehen. Vaikka kommunikaationi ulkomaailman kanssa vähenee vähenemistään, kehon ja mielen kanssa yhteydenpito perustuu jo muuhunkin kuin vaientamiseen.
Haluaisin lukea joitakin sellaisia itsehoito-oppaita, missä opetetaan positiivista ajattelua, skeematerapiaa (ihan uusi juttu mulle, mutta kuulostaa jännältä), yrttihoitoja, meditaatioharjoituksia jne. En koskaan voinut kuvitella tarttuvani moisiin, mutta nyt uteliaisuus alkaa voittaa ennakkoluulot. Saa siis suositella!
