Pitkän tauon jälkeen Erroristi palaa muiden alter egojensa joukosta takaisin Blogistaniaan. Pitkän tauon jälkeen oli niin hämmentävää huomata tuntevansa tarvetta kirjoittaa päihteistä ja niiden vaikutuksesta elämään, että ajatukseen sopeutuminenkin vei jo aikansa. Pitkän tauon jälkeen - niin pitkän, että päihteiden ehti jo varomattomasti unohtaa olevan ongelma jo itsessään - päihteidenkäyttö palasi vaikuttamaan arkeen, identiteettiin ja ajatteluun. Ja vaikka Erhealbumi alunperin oli vain joku helppo väylä purkaa tunteita, kokemuksia ja ajatuksia olosuhteissa, joissa lähellä ei syystä tai toisesta ollut ketään jolle purkautua, niin tiettyjen olosuhteiden jatkuessa Erroristista tuli aina vain enemmän päihdeblogaaja ja Erhealbumista päihdeblogi. Ja sitten blogin päivittäminen ei enää tuntunut tarpeelliselta.
Viimeisimpien merkintöjen aikoihin olin jo aikaa sitten käynyt kunnialla läpi lähes kahden kuukauden reflat Yhden aloittaessa samaan aikaan omaa Cooperin testiään osastolla, vähän kuin lämmittelynä tulevaan korvaushoidon kujanjuoksuun. Sen korvaushoitoaikaa en halua ajatella liian paljon vieläkään. Sen vuoden aikana toiveikkaasta, helposti innostuvasta ja uusia asioita etsivästä ihmisestä tuli ensin masentunut, uneton ja jatkuvasti vajareista kipeä; ajan mittaan ahdistunut, epävarma, itkuinen ja toivoton. Taukoamaton pelko, epävarmuus ja epätoivoinen alistumisen pakko ottivat parisuhteen arjen haltuun niin kokonaisvaltaisesti, että yrittäessäni osallistua, tukea ja ymmärtää lauloin itseni siihen samaan suohon. Koska tein parhaani sen eteen, että kotona ahdistusta ja pettymyksiä voisi käsitellä ja purkaa, en tajunnut, että pitemmän päälle ei sen vuoksi jäisi mitään paikkaa, johon klinikalla ei olisi valtaa ja johon mennessä ahdistuksen voisi jättää pois ja unohtaa niiden syyt. Kodista tuli klinikan jatke, ja hoidon tuottaman ahdistuksen ja kahlitun, alistavan epävarmuuden kierre vaati tuskaisesti kitisten jatkuvaa käsittelyä, ja me hölmöt annoimme sitä sille. Epävarmuus, pettymykset ja petetyiksi tulemisen tunne, mielivaltainen kontrolli ja toisen ikuinen palelu ja pahoinvointi annoksen kantaessa enintään iltaan asti söivät elämästä kaiken muun sisällön.
Ajan mittaan muihin klinikan asiakkaisiin väkisinkin tutustui jollain tasolla, Yks nopeammin ja minä sen kautta pikkuhiljaa, joihinkin. Muutamia oli välillä samassa työharjoittelupaikassa kuin minäkin, missä aloin reflojen loputtua ja ensimmäisen toimivan mielialalääkkeen löydyttyä toipua ikuiselta tuntuneesta masennuksesta, ja missä varsinainen eksyneiden ja kuntoutuvien koalitio roikkui yhdeksän euron päiväliksalla kiinni säännöllisessä päivärytmissä ja ennen kaikkea sosiaalisessa ympäristössä, ja missä olemassaoloa ja merkitystä ei määritelty hihnoilla, hinnoilla ja hepatiiteilla.
Emme selvästikään olleet ainoita, joille klinikka aiheutti epätoivoa ja hammastenkiristystä. Toisille se tietysti oli samanlainen piikki perseessä kuin poliisi, haastemies, bentsojen hinnannousu, pikkumaiset velkojat ja vetämistä vaikeuttava huumausainelainsäädäntö. Ts. paska lafka, joka silkkaa vittumaisuuttaan sanktioi liiasta sekoilusta ja kuosaamisesta, ja jota siis piti kusettaa seuloissa muovipurkeilla, feikkivehkeillä ja muoviletkuilla ja kehonrakennusravintolisillä, ja jonka kanssa kissa-hiiri -leikki ilmeisesti toi jotain epämääräistä sisältöä joidenkin elämään. Toisilla ongelmat olivat raadollisen todellisia: kun klinikalla etukäteen suullisesti hyväksytetty hammaslääkärissä saatu kymppipami näkyi seuraavan päivän seuloissa, tuli seulalistaan likamerkintä ja jokaisesta likaisesta seulasta saatettiin ilmoittaa lastensuojelulle, jotta lasten huostaanoton tarvetta voitiin seurata. Pari paniikkihäiriöisen kertaluontoisesti säännöistä huolimatta ottamaa ja pistoseuloissa havaittua pamia saattoi johtaa ilmoitukseen työpaikalle, työpaikan välittömään menettämiseen koeajan perusteella, lastensuojelun kontrollikäyntiin, kaikkien kallisarvoisten loma-annosten menetykseen ja siten käytännössä mahdottomuuteen saada tai edes kunnolla hakea työpaikkaa. Rehellisyyden nimissä on todettava, että usein ongelmiin joutunut asiakas oli ottanut jonkin tietoisen riskin tietoisena säännöistä, tai kaikkia kuulemiani asioita en voi mitenkään todistaa tosiksi, ja että aina joillakin klinikkalaisilla on tapana valittaa suureen marttyyrin ääneen epäoikeudenmukaista kohteluaan, kun on vaikkapa taas kerran jätetty ilman päivän lääkettä. "Väittivät että oon sekasin, vittu mäkö sekasin, saatana, sano hei, sanossää, oonko mä muka sun mielestä sekasin? Otin mä pari beneä aamul, mut mun toleransseilla ei kyl näy päälle, ei ne ees toiminu..." ...ja tarina jatkuu puheen muuttuessa aina vain sammaltavampaan suuntaan, silmien pyöriessä eri suuntiin ja "nyt mä skarppaan kun meen Alkon kassalle, siel ne aina tsiigaa" -kävelyn mennessä ryhdikkäästi siksakkia. Meitä on joka junaan.
Anyway. Edelleen rehellisyyden nimissä on sanottava, että suurin osa klinikan vaikeuksista - omituisista sääntömuutoksista (jotka vaihtelivat tasan sen mukaan kuka hoitsu puhui ja myös sen mukaan kenelle asiakkaalle puhuttiin), vaikeuksista saada parin minuutin lääkkeenjaon lisäksi mitään muuta hoitoa, ad absurdum - suurin osa oli kuitenkin harmittomia ja merkityksettömiä, eli niiden merkitys oli lähinnä kaiken epämääräisyyden ja ikuisten epäselvyyksien ja muutosten aiheuttamassa kollektiivisessa epäluottamuksessa ja epävarmuudessa. Jos kaikki vaikeudet olisivat olleet yhtä harmittomia ja siis lähinnä vain ärsyttäviä, niin sellaiseen kuitenkin tottuu, asennoituu ja sopeutuu. Sekin, että korvaushoidon määritelmiin sisältyvä psykososiaalinen kuntoutus on yleinen vitsi - sitä ei siis ole - on täysi sivuseikka. Todelliset ongelmat tulivat konkreettisesta kontrollista, liikkumisen, sosiaalisen elämän, työnhaun ja opiskelun rajoittamisesta, tietyllä tasolla jopa seksielämän lääkkeellisestä säännöstelystä, ja ennen kaikkea siitä, ettei mihinkään voinut koskaan luottaa tai varautua. Hoitajan kanssa sovittu keskusteluaika saattoi kadota kokonaan; lääkäriaikaa tai edes yhden päivän lomaa haettaessa kolme eri hoitajaa saattoi unohtaa mainita asiasta eteenpäin, ja kun se lopulta eteni kirjallisena pyyntönä, tuli anomus käsitellä tiimissä, joka ehkä kokoontui tai jätti kokoontumatta, ja josta nyt saattoi aina ajoittain puuttua joku jota ilman asiaa ei voitu päättää. Ajan kanssa oppiessa tuli selväksi paikan ainoa selviytymisen sääntö: älä luota, älä usko, älä toivo. On inhimillistä unohtaa suullinen pyyntö tai viesti; on inhimillistä unohtaa viestilapun toimittaminen jonkun työpöydälle tai vastata soittopyyntöön, ja näin lähestulkoon kaikki oli kuitattavissa valitettavina tapahtumaketjuina, joista kukaan ei ollut vastuussa ja joista huomauttaminen itse asiassa oli hyvinkin tulkittavissa asiakkaan heikoksi hoitomyöntyvyydeksi ja alhaiseksi motivaatioksi. Päivän risteilylippulahjakortit jäivät käyttämättä, koska kuukausi etukäteen varattu loma-anomus "unohtui" järjestelmällisesti, tai seulaanpääsyä ei myönnetty, jotta loman vaatimat puhtaat seulat olisi saanut näytöksi asti, tai tiimi ei ehtinyt käsitellä, tai loma-anomusten toimitusaikoja muutettiin, ja asiasta oli kyllä tarkoitus tiedottaa jossain vaiheessa asiakkaillekin, kunhan ehditään tai saadaan hankittua keltaisia aanelosia ilmoitustaulua varten.
Ääh. Vanha tuskastuminen ja ne monet itkuiset yöt ja menetetyt päivät, hyvät suunnitelmat ja työpaikat palaavat mieleen vaikkei haluaisikaan. Tällaiset asiat pitäisi kuvailla jälkikäteen yleisluontoisesti ja keskittyen välittämään vain menneitä tuntemuksia ja suuria linjoja, ei yksittäisiä esimerkkejä. Eriteltyjen esimerkkien perusteella voi aina kuittailla puskasta, että eihän tuollainen nyt voi aikuisen ihmisen mieltä niin paljon painaa; sopeutua täytyy; ei se nyt helppoa ole kellään resurssipulan alla ja vakanssien vähetessä; asennetta vähän peliin; jopas pienistä on elämä pilalla. Kokonaisvaltaisuutta ei voi välittää.
Joka tapauksessa. Lopulta Yhden hoito klinikalla päättyi, ja hoitoon mennessään väsynyt ja toiveikas tapaus oli välinpitämätön, tunnekuollut, umpilukossa ja kykenemätön luottamaan mihinkään, kehenkään, ja kaikkein vähiten siihen, että kirjallisesti sovituilla säännöillä tai edes omalla toiminnalla olisi jenin vertaa vaikutusta siihen, millaista kohtelua saa. Tunnekuoleman katsominen oli pelottavaa, ja pelottavinta oli, ettei se lähtenyt pois, ja elin lopulta aivan liian kauan jäisen kuoren kanssa, jonka sisällä tuntui olevan pelkkää hyytävää ja täydellisen lukittua ahdistusta ja välinpitämättömyyttä. Parisuhde päättyi joitakin kuukausia korvaushoidon jälkeen, kämpän saaminen vei aikansa, ja nyt pienessä yksinasujan yksiössä ei ole mennyt puoltakaan vuotta.
Aloin taas käyttää satunnaisesti buprea noin puolen vuoden putsin tauon jälkeen. Ensin ihan snadisti, pari murua yleisinä juhlapyhinä kerran kuussa tai kahdessa, sitten ahdistukseen ja kipuihin, sitten päästäkseni sen varjolla pois kotoa ja pystyäkseni nukkumaan. Reilu vuosi "lopettamisen" eli kesän 2008 jälkeen olin taas enemmän tai vähemmän fyysisesti koukussa, sen verran etten halunnut kärsiä refloja ennen kuin olisi pakko, tai missään nimessä en ennen kuin olisin saanut oman kämpän missä kitua ne viikot rauhassa. Halusin hoitaa työharjoittelusopparin loppuun, pitää kiinni syystä lähteä ulko-ovesta kun kotona paniikki tiheni ja ylipäätään roikkua kiinni edes jossakin, kun psyyke ja parisuhde ja koti, se kaikkein tärkein ja ensimmäinen oikea sellaiselta tuntunut ja rakas kymmeneen vuoteen, rapistuivat ympäriltä ja sain jatkuvasti kuulla ja tuntea olevani syypää siihen, että tunsin niin. Kaikki vika kun oli ihan omassa päässäni, ja ruikutin turhasta kun en omaa elämää keksinyt. Osittain varmaan niinkin, mutta ilman elämääkin oli askel taivaan porteille sulkea ensimmäistä kertaa ovi takanaan uudessa yksinäisessä kämpässä.
Buprekoukku ei vaikuttanut elämään millään tavoin. Se oli vain jotain, mitä oli pitänyt omana säälittävänä oljenkortenaan sen aikaa kun kaikki meni päin helvettiä, ja kotivieroitus ja reflojen läpikäyminen olivat itsestäänselviä asioita, jotka toteutuisivat heti, kun olisi kämppä ja pää alkaisi olla jotakuinkin kunnossa kaiken sen kammottavan kriisin jälkeen. Tänä kesänä päätin pitkin hampain päästää itseni vielä nauttimaan kesästä ja aloittaa reflat kaikessa rauhassa heti, kun syksyn mustikkahillot olisivat purkeissa.
Se vaihe on nyt, ja kesällä huomasin olevani raskaana, ja kohtuullisen pitkällä kaiken lisäksi. Ensireaktiona varatun keskeytysajan peruutin saatuani puhuttua kaikessa rauhassa ja kunnolla niin tulevan isän kuin lääkärinkin kanssa; keskeytys oli vaihtoehto siihen asti, että lääkäri kävi läpi alkuvaiheen mahdolliset päihteidenkäyttöni niin subun, masennuslääkkeiden, tupakan, spiidin, bentsojen kuin alkoholinkin osalta ja näytti vihreää valoa. Kaikella todennäköisyydellä lapselle ei olisi pitänyt tapahtua vahinkoa, tai toisin sanoen kaikella todennäköisyydellä lapsi syntyisi täysin normaalina ja terveenä huolimatta siitä, mitä olinkaan kertonut tehneeni ennen positiivista testitulosta. Sittemmin ultrassa Muhkura todettiin normaalikokoiseksi, eläväiseksi, normaalirakenteiseksi ja kaikin puolin terveen oloiseksi. Siihen asti olin jarrutellut omaa asennoitumistani raskauden jatkamiseen, mutta kätilöiden ja hoitajien innostus (aitoa vai erityisen ihanaa ammattitaitoa? ;) ja onnittelut sinetöivät sikiön kohtalon siltä osin kuin minä siihen vain voin vaikuttaa.
Suurin paniikin aihe oli pitkään se, olisiko tulokkaalle turvallista pitää kiinni suunnitelmien mukaisesta vieroitusaikataulusta. Toinen, vaikkakin toissijainen, huoli oli se, joutuisinko väkisin suljettuun osastovieroitukseen vai saisinko vierottautua rauhassa kotisohvalla ihan itsekseni vikisten. Yksi tähänastisen elämäni varmasti parhaita hetkiä oli, kun molemmat suunnitelmat saivat ei vain vihreää valoa, vaan lisäksi myös rohkaisua ja kannustusta, jopa positiivista palautetta sekä siitä motivaatiosta, mikä vieroitukseen oli, että Muhkuran turvallisuuden varmistamisesta ennen vieroitusta. Eikä ole kauaa siitä, kun olisin itkenyt niin hyvässä kuin pahassa kykenemättä kontrolloimaan sitä mitenkään, mutta jo muutama kuukausi opettelua elämään omassa rauhassa ja ilman ahdistusta ja syyllisyyttä olivat palauttaneet psyykenkin tilaan, jossa oli mahdollista vain hymyillä ja hymyillä monta päivää ja viikkoa hyvistä uutisista eteenpäin.
Olen nyt siis odottava päihdeäiti, ja raskauteen ja lisääntymiseen liittyvät hoitosuhteeni määrittyvät sen mukaan. Ainakin toistaiseksi tunnen olevani varsin onnekas, koska olen saanut tehdä itse kaikki tärkeät valintani ja päättää lapsen pitämisestä, vieroitukseni ajankohdasta ja sen paikasta, tukilääkityksestä ja tavasta, ja kaikki toiveeni näiden suhteen on lämpimästi hyväksytty hoitopuolella ilman holhoamista, ja annettu asiallisia ja realistisia neuvoja ja palautetta. Mikä parasta, hämmennyin ja huomasin, että ilmeisesti ensimmäistä kertaa saan joltain ammatilliselta auktoriteettitaholta (ei koske duuniesimiehiä, ne kuuluvat ihan toiseen auktoriteettikastiin...) asiallista ja rakentavaa palautetta, realistisia odotuksia ja vaatimuksia, kannustusta, rohkaisua, kehuja ja kohtelua täysivaltaisena, itsenäisenä ihmisenä ilman alentuvuutta, asiatonta tai ammattitaidotonta mielivaltaa tai holhoamista. Toisin sanoen olen ensimmäistä kertaa rakentamassa luottamuksellisuuteen, humaaniuteen ja ammattitaitoon perustuvaan kunnioitukseen pohjautuvaa vapaaehtoista kontrollisuhdetta ja törmään ensimmäistä kertaa siihen, että inhimillistä ymmärrystä ja ammattitaitoa vaativissa töissä on niihin sopivia ihmisiä. (Ja tämä epävarma lottovoiton tunne kaiken lisäksi tilanteessa, jossa olin varautunut tulevaisuuden takia kerrankin alistumaan henkiseen lyömiseen, syyllisyyteen, holhoamiseen ja mielivaltaiseen kontrolliin. Vaikka aikaa on mennyt, en uskalla vielä luottaa siihen, ettei ehkä jo seuraavalla käynnillä paineta maanrakoon, ja jatkan mieluisan tietoisesti hyvää mieltä hyvästä tuurista...)
Jatkossa raskauden aikana käyn seuloissa, saan ylimääräisiä ultria, masennus- ja paniikkilääkityksiäni arvioidaan mahdollisten muutostarpeiden varalta, minulla on numero johon voin soittaa jos on kysyttävää, hätä tai muuta asiaa. Minä voin soittaa, ilman ajanvaraustoimistosta klo 09-10 viikko etukäteen varattua puhelinaikaa! Pienestä syntyy ihmisen onni, tai tässä tapauksessa luottamus ja turvallisuudentunne... Jo se, miten hyvässä hengessä tilanteeseen tietenkin kuuluvasta kontrollista keskusteltiin, sai aikaan sen tärkeimmän mitä tässä tilanteessa voi olla: tunteen ja vankan varmuuden siitä, että vain minä voin vaikuttaa siihen, miten terveenä lapsi syntyy. Tunnen itseni lapseksi kun huomaan, että tiedän ja tunnen täydellisen varmasti pystyväni kaikkeen siihen mitä on tarvis, eikä sen ihmeen aikaansaamiseen tarvittu kuin hetki täysivertaisena kohtelua ja siinä sivussa vihjaus luottamuksesta ja uskosta, että pystyn kyllä, nimenomaan koska niin haluan. Näin helposti me lapset, aikuiset, aikuislapset ja lapsiaikuiset olemme manipuloitavissa. :) Jos sitä taitoa olisi enemmän ja oikeilla ammattialoilla hyvässä tahdossa, niin pahoinvoinnista ei aina tarvitsisi tulla kierrettä.
Tällä hetkellä olen juuri aloittanut sovitusti vieroittautumisen kotioloissa. Olen varautunut alkoholittomalla siiderillä, vaniljajugurtilla ja mustikkahillolla, ja tulevan isän lisäksi parilla muulla ihmisellä, jotka auttavat tarvittaessa käymällä kaupassa tai tuomalla suklaata tai vessapaperia. Nyt on vasta takana unettomia öitä ja kananlihaa, muutaman päivän kuluttua alan kipeytyä kunnolla, ja pahimmassa tapauksessa olen sen jälkeen viikosta kolmeen viikkoon vain tärisevä ja hikoileva möykky kalpeaa lihaa takkuisen pehkon ja nahkean peiton alla. Uskon kuitenkin heti muuton jälkeen aloitetun vieroitusvarautumisen eli välipäivien ja jatkuvasti vähennettyjen määrien vaikuttavan edes jotenkin, ja fyysiset oireet ovat muutenkin yhtä tyhjän kanssa, koska ne eivät lamauta kuin vireyden ja sosiaalisen elämän. Psyyken reagointi refloihin on toistaiseksi täysi arvoitus, koska aikaisemmilla kerroilla levottomuutta, ahdistusta ja unettomuutta on voinut kohtuullisen pitkälle hallita alkoholin avulla. Tällä kertaa sitä tukirankaa ei ole, mutta yritän pitää kiinni siitä ajatuksesta, että yhdeksään kuukauteen ja kahdeksaantoista vuoteen verrattuna ei edes viikon tai kahdenkaan tuskainen valvominen reflojen takia tunnu perkele missään. Oli sitäpaitsi aika jo lopettaa se tissuttelukin, tiedä miten pahasti se olisi äitynyt tavaksi ilman pätevää syytä lopettaa se kokonaan.
Kello tulee viisi aamulla, ja olen varmaan kirjoittanut ihan riittävästi tälle yölle. Niskaakin särkee; on ilmeisesti aihetta vaihtaa tietokoneen paikkaa paremmaksi öisten blogaussessioiden kannalta. Tiedän, että viimeiset kaksi vuotta olisi voinut tiivistää pienempään tilaan ja se olisi ollut monessa suhteessa myös fiksua, mutta naseva referointi vaatisi sisällön tarkastelua syvemmällä ajatuksella, ja tiettyjä aikoja on parempi olla ajattelematta enempää kuin on pakko niihin kuuluvien muistojen olemassaolon tunnustamisen lisäksi.
Jatkossa postaukset tulevat joka tapauksessa olemaan lyhyempiä ja ilmestymään vaihtelevin väliajoin riippuen siitä, miltä tuntuu. Jatkossa varmaan tulen jopa oikolukemaan postaukset ennen julkaisemista...
Jos joku vanha lukija sattuu huomaamaan, niin olen yhtä tyytyväinen mahdollisesta vuorovaikutuksesta kuin ennenkin. Ja helvetti, rynnätköön vaikka armeijakunnallinen niiden helvetillisten *hrrr* mammafoorumeiden Täydellisiä Äitejä saavillisineen heittopaskaa, antaa tulla. Onneksi on tärkeämpää ajateltavaa kuin se identiteettihäiriöisten ämmien loanheitto, vaikka henkilökohtaisesti se onkin vielä kokematta.
Erhealbumi on siis taas avattu, sivuja täytetty ja tilahan ei kesken lopu.