Muutospelko

Tuesday, April 21, 2009

En yllättynyt yhtään kriittisestä (voiko sitä kuvailla noin? Ehkä turhan vahva ilmaisu - ajattelua herättämään pyrkivästä?) kommentista edellisessä postauksessa liittyen vetämiseen ja retkahteluun. Vaikka olenkin edelleen sitä mieltä, että se, mitä kuivilla olo tarkoittaa minulle on ehkä eri kuin kommentoijan, niin mietin asiaa silti viime yönä, kun en vatsakivuilta saanut nukuttua. Olin kai syönyt jotain pilaantunutta.

En ole valmis olemaan täysin kuivilla, käyttämättä koskaan mitään, mitä suurin osa kuitenkin pitää ainoana ja oikeana kuivilla olona. Monen mielestä kuivilla ei voi olla jos joskus käyttää. Minusta voi. Minulle kuivilla olo on vapautta riippuvuudesta, pakonomaisesta vetämisen tarpeesta ja elämän pyörimisestä kaman ehdoilla. Vieroituksen aloittamisesta on kohta 10kk, ja vaikkei kaikki mennytkään ihan niinkuin suunnittelin, niin tässä vaiheessa olen suht tyytyväinen tilanteeseen. Varsinaista retkahtamisen (= uudelleen aktiivivetämisen aloittamisen) vaaraa ei ole tuntunut olleen enää moneen kuukauteen, kun ei tee mieli mitään paljoa tai usein.

Sain monen teknisen vikailmoituksen jälkeen asuntohakemuksen liikkeelle ja mietin edelleen, oliko se hyvä ratkaisu. Pidemmän päälle varmasti oli, mutta en tiedä olenko valmis päästämään vielä irti. Hyviä hetkiä tuntuu kuitenkin olevan koko ajan vain vähemmän, vaikka niitä edelleenkin on ja pahat eivät ehkä ole yhtä pahoja kuin voisivat olla. Mutta silti. Pyysin kämppää tältä samalta puolelta kaupunkia, koska olen pitkästä aikaa kotiutunut johonkin. Täällä on juuri sen verran ihmisiä että voin tuntea asuvani pikkukaupungissa ison kaupungin kupeessa, palvelut ok, sosiaalinen ympäristö ja tuttavapiiri joka on laadullisesti laajempi kuin vuosiin, kivat ulkoilumaastot ja muutenkin kotoinen olo. En haluaisi luopua kuitenkaan ihan kaikesta tutusta ja turvallisesta.

Jotenkin sen asuntohakemuksen lähetä-napin painaminen uuvutti täysin. Tuli ihan romahtanut olo, ihan kuin olisi luovuttanut luuseri ja häviäjä. Joojoo, tiedän että voittaja on se joka uskaltaa päästää irti ja rakentaa oman elämänsä, mutta silti. Vuosien ajan elämän läheisimmästä ihmisestä irtautuminen pelottaa, varsinkin se hetki kun poislähtö konkretisoituu muuttolaatikoiden pakkaamiseen ja muuttokuormaan. Pelkään ihan liikaa, vaikka aina ennen olen ollut innoissani muuttamisesta sitä helvetillistä sähläystä lukuunottamatta.

Eniten olisi syytä pelätä taloustilanteen muuttumista. Olen hakenut opiskelemaan, ja tiedän ettei yksiötä makseta opintotuella. Otan siis pirusti lainaa, jos pääsen opiskelemaan; jos pysyn työttömänä niin vuokran suhteen ei ole hätää, kun fatta maksaa kuitenkin sen hiukan yli 500e tarvittaessa. Yritän asennoitua siihen, että elän pirun köyhästi seuraavat vuodet ja mahdollisesti lainarahalla. Töihinmeno tottakai houkuttaa, mutta psyyke ja yleinen kunto tuskin sallii sitä ainakaan opiskelun rinnalla tai täyspäiväisesti vielä pitkään pitkään aikaan.

Mielenterveys on toisaalta mennyt alaspäin, toisaalta parempi kuin aikoihin. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin pirteä ja hyväntuulinen kuin välillä viime viikkoina. Tuntuu kuin olisi taas oppinut nauttimaan elämästä hiukan, ja vaikka se kuulostaakin kliseiselta niin tuntuu kuin kuulisi lintujen laulunkin ensimmäistä kertaa. Aistit eivät ole enää pelkkää ahdistavaa ärsytystä.

Toisaalta tunne-elämä ei ole niinkään vakaata (turtunutta?) kuin kamaa vetäessä. Hermostun helposti, turhaudun Yhen jatkuviin vaatimuksiin rahasta ja kaljasta (tänään olisi kuulemma pitänyt jättää laskut maksamatta että olisi riittänyt rahaa antaa sille Alkoon... se oli se viimeinen niitti joka sai lähettämään asuntolomakkeen.), sen kiukuttelusta mun eläimille ja eläimistä, huudan sille takaisin ja pakenen säännöllisin väliajoin parvekkeelle tupakalle rauhoittumaan. Se onkin ainoa asia mikä rauhoittaa, vaikka muuten olen vähentänyt polttamistakin kevyesti puoleen entisestä.

Olo on lähinnä pelokas ja epävarma, ja vaikka tiedän sen olevan järjetöntä poen huonoa omatuntoa siitä, että edesautan parisuhteen päättymistä. Ihan kuin minulla ei olisi siihen oikeutta, tai minulla olisi joku velvoite jatkaa toisesta huolehtimista ja joustamista jokaisessa asiassa. Tosiasia kuitenkin on, etten tunne vastuun ja oikeuksien jakautuvan tasavertaisesti ja haluan tasavertaisen parisuhteen. Silti tuntuu pahalta.

...

Friday, April 17, 2009

Pari päivää on mennyt ihan ohi. Ensin tuli täydellinen 12h blackout xanoreista (!), viimeinen muistikuva on Hakiksesta ja seuraava herätessä yöllä vaatteet päällä kotoa sängystä. Toinen päivä menikin dormareilla, nukkuessa, lisädormareilla, lisänukkumisella ja alkoholilla. Sekakäyttö kunniaan. Onneksi eivät soittaneet töihin.

Pidän taas muutaman viikon täystaukoa opiaateista. Metkusta meinasi vahingossa tulla sen verran säännöllistä, että jossain vaiheessa huomasin hikoilevani ja palelevani väärissä paikoissa ja vuorotellen. Toisin sanoen on aika streitata taas, vaikken ole kokenut käyttäneenikään käytännössä mitään.

Olen yrittänyt parin viikon ajan aina silloin tällöin lähettää asuntohakemusta samalle lafkalle josta nykyinenkin kämppä on, mutta aina lähetä-nappia painaessa systeemi lykkää mystisiä virheilmoituksia. Olin lafkaankin yhteydessä, mutta heidän mukaansa hakemuksia tulee netin kautta ihan normaalisti joten vika olisi koneessani. Yritin Yhenkin koneelta, sama vika. Pitänee yrittää työpaikan koneelta taas siinä vaiheessa, kun vitutustaso ylittää hälyttävän rajan.

Homekorjaus on lopuillaan ja lattioihinkin tuli samalla kertaa laminaatit. Kolme kuukautta siihen menikin. En tiedä valitinko jo aiemmin, mutta isännöitsijän kanssa keskustellessa mailitse se tarjosi vuokranalennukseksi 50e kuussa siitä hyvästä, että yksi huone ja säilytystilat eli vaatehuone ovat olleet käyttökiellossa tämän ajan. Koko kämppä on siis täynnä jätesäkkejä ja vaatteita ja huonekaluja sun muuta. Kämpän vuokraa nostettiin juuri 700 euroon kuussa, joten minusta tuo 50e oli joko vitsi tai kirjoitusvirhe. Jos saadaan kolmelta kuukaudelta 500e eli vuokrarästit kuitattua hyvityksenä korjaustöistä, niin olen tyytyväinen ja voin tarvittaessa muuttaa täältä velattomana pois.

Alkaa ärsyttää rankasti se, että kämppä on osapuilleen jokaista neliötä myöten niin täynnä tavaraa ja jätesäkkejä, että siivouksesta voi vain haaveilla kun millekään ei ole paikkoja. Näyttää kuitenkin siltä, että viikon sisällä paikkoja pääsee laittamaan kuntoon. On jo aikakin. Jos tästä saisi taas pitkästä aikaa kodin esteradan sijaan.

Sairas, lomalla.

Wednesday, April 08, 2009

En muista, milloin olisin selvinnyt talvesta osapuilleen terveenä. Kerta tai pari kuumeflunssaa nyt olisi normaalin puitteissa, mutta joka talvi tuntuu olevan aina vähemmän terveitä päiviä. Nuha on ollut aktiivinen jo viime keväästä, hapenottokyky heittelee miten sattuu ja kuumeinen olo on vähintään parina päivänä viikosta.

Keuhkoja repivä kouristava tappoyskä ei talttunut desikaupalla Resilaria, Panadol Hotilla, kuumalla teellä eikä savuttomuudella, ja muutaman yskäunettoman yön jälkeen käännyin puskatohtorin puoleen hakemaan yskäapua opiaateista. Ainakin sai pari yötä taas nukuttua. Subusta pysyn edelleenkin lähinnä erossa. ja yskä palasi jo entiselleen.

Osittain kyse on asenteesta, mutta melkein väitän että jos aamulla on paska olo ja silmissä vippaa, tarvitsee kuka tahansa jonkintasoisen syyn skarpata ja piristyä. Niinkuin työn, josta saa palkkaa. Kahdeksan euron edestä en jaksa itteeni rääkätä.

Tänään oli niin mahtava ilma, että ihan jo psyykkisen hyvinvoinnin nimissä pakottauduin ulos kävelemään edes parin kilometrin edestä pankkiin ja apteekkiin. Ja aina, jos olen ollut aidosti kipeänä poissa töistä ja lähden apteekkiin tms, törmään aina töistä tuleviin työkavereihin...

Huono tsägä

Wednesday, April 01, 2009

Miten voi yhdellä viikolla kaikki mennä niin pieleen?

Istuttiin muutama päivä sitten Yhen kanssa yön läpi puhumassa välejämme selviksi ja tultiin yksissä tuumin siihen tulokseen, että aletaan pikkuhiljaa pohtia eroprosessia. Käytännössä tämä tarkoittaa totuttelua ajatukseen erosta, mahdollisen eron huomioimista taloustilanteessa (ei yhteisiä hankintoja tupakkaa ja ruokaa lukuunottamatta) ja sitä, että annetaan ajatukselle aikaa. Kumpikaan meistä ei ole valmis tekemään asian suhteen äkkinäisiä päätöksiä, tässä vaiheessa ollaan tunnustettu ja puitu se tosiasia, että meillä on ollut tiettyjä pysyviä ongelmia iät ja ajat, jotka eivät tunnu korjaantuvan ja että eroaminen saattaa tosiaan olla ainut ratkaisu.

Edellisen kappaleen sisältö olikin sitten se ainut positiivinen asia tällä viikolla.

Lomalle lähtiessä puolitoista viikkoa sitten Yks hukkasi bussipysäkin ja päämäärän välillä lompakkonsa, jossa oli sen omien juttujen lisäksi pankkikorttini. Lompakkoa on metsästetty Finnairilta, löytötavaratoimistoista ja poliisilta ilman tulosta. Ennen lomaa se oli hukannut jo kännykkänsä.

Paluun jälkeen lainasin sille bussikorttini, kun sillä tuli kiire klinikalle. Se katosi jo ennen kuin Yks ehti bussipysäkille asti. Lähikauppaan sitä ei ole palautettu, ei myöskään joukkoliikennefirmoille.

Eilen tarkoituksena oli tyhjentää loppuun pohjosissa yksityisellä uusittu resepti, josta oli puolet ostettu jo matkalla ulos. Puolen tunnin jälkeen Yks soitti hätääntyneenä apteekista, selitti jotain sekavaa vartijoista ja ettei käsitä tilanteesta mitään ja käski tulla äkkiä paikalle. Apteekin täti oli alkanut epäillä reseptin aitoutta, ilmoittanut ettei sv-numerolla ja nimellä löydy lääkärin puhelinnumeroa ja läiskännyt jo siinä vaiheessa reseptiin mitätöintileiman. Yhdelle ei selitetty mitään koko puolen tunnin aikana, mutta selän taakse kutsuttiin seisomaan vartijat. Yks soitti omaan laskuunsa numerotiedusteluun ja selvitti henkilökunnalle lääkärikeskuksen numeron, josta tavoittivat lopulta lääkärin.

Kun tulin paikalle, apteekkitäti tuli takahuoneesta ja ilmoitti lääkärin todenneen, ettei Yhelle tarvitse myydä sillä reseptillä mitään. Apteekin mukaan mitätöinnin perusteena oli puhtaasti se, että lääkäri oli uusinut semel rep -reseptin jolloin uusinta ei ole pätevä, vaikka resepti kuinka olisi lääkärin kirjoittama ja siitä oli maksettu normaali yksityisen käyntimaksu.

Vartijat saattoivat meidät ulos ja pitkän soittokierroksen ja numeroiden metsästämisen jälkeen reseptin kirjoittanut lääkäri kertoi apteekin sanoneen soittaessaan, että resepti oli jo nostettu tyhjäksi(!). Paperissa on kuitenkin selvästi näkyvissä jäljelläolomäärät ja lääkäri ihmetteli asiaa kovasti. Ei kuitenkaan suostunut kirjoittamaan puhelinreseptiä akuuteille minimipakkauksille, vaikka myönsikin mokanneensa uusimalla uusimiskelvottoman reseptin uuden kirjoittamisen sijaan.

Kaikki tahot, joihin oltiin yhteydessä, olivat tylyn asiallisia, voivottelivat tilannetta ja olivat sitä mieltä, että "huono tsägä" ja näin vaan joskus käy, eikä kellään ole velvollisuutta tehdä mitään. Yks sai jatkuvia paniikkikohtauksia siitä lähtien kun vartijat oli kutsuttu apteekkiin. Alkuperäisen reseptin kirjoittanut paikallinen lääkärikeskus kieltäytyi antamasta keskusteluaikaa ja neuvoi hakeutumaan sairaalan akuuttiosastolle. Yhestä näki selvästi, että se oli täysin rikki, paniikissa, hysteerinen ja romahtamispisteessä. En uskaltanut jättää sitä yksin.

Tänään se lopulta pääsi keskustelemaan hoitajan kanssa tilanteesta, mutta sitä ennen se oli jo harhaillut pitkin kaupunkia ja hukannut uudenkin kännykkänsä ja lompakon, jossa oli meidän loput rahat jotka piti viedä pankkiin laskujenmaksua varten, eikä sillä ole mitään muistikuvaa siitä missä on kulkenut. Ja tämä siis edelleen ilman douppausta. Kännykkä löytyi illalla sen kulkureitiltä, lompakkoa ei. Yks on täysin rikki edelleen ja sen onkin parasta olla nyt pimeässä peiton alla. Mulla alkaa loppua voimat, kun tilanne on muutenkin vaikea ja se skitsoilee aina hetkittäin, realiteetit hajoilee, se elää omassa maailmassaan ja saa välillä absurdeja syyllistämis- ja raivonpuuskia itkuisen apatian lomassa.

Yks on kolmen viikon sisällä hukannut kaksi eri lompakkoa yhteensä neljästi, ja kahdesti se on löytynyt. Kahden lompakon lisäksi hukka on siis vienyt kymmenen päivän sisällä loppukuun rahavarat, kelakortin, kaksi kännykkää joista toinen löytyi, mun bussi- ja pankkikortit, kaksi täyttä röökiaskia (50m säteellä kotiovesta) ja herraties mitä. Jos se vielä hukkaa passinsa ja avaimet niin alan repimään hiuksia.

Kävin kirjastossa palauttamassa kirjoja, ja viidestä kirjasta kahden kohdalla palautusautomaatti jatkoi niiden sysäämistä takaisin ja käski ruudulla palauttaa kyseiset teokset virkailijalle. Ojensin tiskin tädille kirjat ja sanoin, ettei automaatti ottanut, niin se tokaisi takaisin, että "kyllä se ottaa". Yritin selittää koittaneeni monta kertaa, mutta virkailija intti automaatin ottavan kaikki kirjat vastaan ja epäili hyvin ilkeään sävyyn, etten taida oikein osata käyttää sitä, että pitääkö hänen tulla näyttämään että ne kirjat laitetaan sinne sisälle. "Ja tässä kirjastossahan ei sitten ole mitään palautustiskiä, että sinne automaattiin ne pitää kyllä palauttaa." Se ei tainnut uskoa, kun sanoin automaatin ruudulla lukeneen toistuvasti, että kone ei hyväksy ko. teoksia ja ne on palautettava virkailijalle. Katsoi kuin hullua ja pudisteli päätään, kun lähdin ulos. Ihan niinkuin en osaisi laittaa viivakoodia ohjeiden mukaan jos muutkin kirjat menivät huoletta koneeseen.

Duunissa olin tänään koko päivän itku kurkussa ja käytin työaikani pääosin istumalla auringossa rappusilla polttamassa ketjussa tupakkaa ja puremassa leukoja yhteen. Olen ihan liian väsynyt jo pelkästään tilanteeseen kotona; kaikki pienetkin asiat ja epäkohteliaisuudet tuntuvat repivän hajalle. Tässä tilassa ei pysty käsittelemään enää oikein mitään itkemättä. Onneksi on kuitenkin duunia, kotiin verrattuna siellä hermo lepää.

Lomalta paluu

Friday, March 27, 2009

Viikon loma Lapissa teki tavallaan hyvää, toisaalta lisäsi parisuhdeahdistusta. Yks oli kuin perseeseen ammuttu nuuksiolainen ilves suurimman osan reissusta, eikä vähiten äitinsä takia, joka huolissaan lapsensa hyvinvoinnista keskitti energiaansa kontrolliin. Kuinka paljon suolaa saa lisätä ruokaan, riitelyä siitä saako Yks pilsnerin saunakaljaksi (sen olisi anopin mukaan pitänyt olla täysin nollatoleranssilla), anopin sängyn alle jemmattavia metadoneja ("ettet sitten kännissä niitä kisko") jne. Ymmärrän huolenpidon ja luottamuspulan, mutta hiukan överiksi välillä meni.

Tunnettiin itsemme teineiksi livahdellessamme salaa Alkoon ja piilotellessamme tölkkejä ja pulloja, vaikka täysin rehellisestikin sanottuna ei juotu montaakaan annosta päivässä. Pari kolme, joinain päivinä ei lainkaan.

Olin ennakkoon luvannut kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni lautailua. Tunnin jälkeen olin mustelmilla, häntäluu hajalla, kaatumisia lakkasin laskemasta jo alussa ja itku kurkussa luovutin mäen puolivälissä Yhden alkaessa jo hermostua siihen, ettei näillä vatsalihaksilla pääse pystyyn kaaduttuaan. Se raukka joutui auttamaan minut pystyyn joka ikisen kaatumisen jälkeen, ja lautailua kokeilleet varmaan tietävät että ensimmäisellä kertaa niitä kaatumisia sattuu ja tapahtuu. Milloin perseelleen, milloin turvalleen, milloin voltilla ympäri. Ne muutamat onnistumiset olisivat riittäneet motivoimaan ja innostamaan, jos vain olisin päässyt itse ylös. Voimat loppuivat täysin ja jalat alkoivat krampata. Lopulta tilasin autokyydin pois rinteen vierellä kulkevalta tieltä ja jätin Yhen laskemaan rauhassa. Ainakin kokeilin.

Puhuttiin, että voitaisiin mennä lähitienoon pulkkamäkiin treenaamaan, sitten joskus kun lihaskuntoni on parempi. En oikeasti kuvitellut, että a) olen näin huonossa kunnossa ja b) että lauta jaloissa ylösnouseminen vaatii niin paljon kehonhallintaa...

Viimeisenä iltana pohjosessa lähdettiin puolipakolliselle baarikierrokselle. Yöllä pakkanen laski -25:een ja kävelymatkaa mökille olisi ollut vähintään puoli tuntia. Oli niin perkeleen kylmä, känni ja väsy, että suunnistettiin kohti taksitolppaa. Taksien puutteessa Yks todisti jälleen olevansa streetwise, bongasi parkkipaikan toiselta puolelta perhanan ison, uudennäköisen ja kalliin maasturin ja meni juttelemaan kuskille.

Yks kehui aikansa äijän autoa - "ikinä en oo tällasen auton kyytiin päässyt" - ja pyysi sitten kuskia heittämään meidät mökin suuntaan pientä korvausta vastaan. Kuski oli sitä lajia, joka puhuu mielellään autostaan, ja kerrottuaan hevosvoimista ja moottoreista ja saatuaan vastaukseksi asiaankuuluvaa ihailua ja ylistystä kieltäytyi ottamasta reissusta maksua ja ajoi meidät kotioven eteen. Varsin miellyttävä baaripaluu.

Flirttailun vaarat

Wednesday, March 18, 2009

Kävin lääkärissä ja ehdotin oma-aloitteisesti tennareiden vaihtamista johonkin muuhun, mihin tahansa millä vain nukkuu. Sain ataraxeja ja imovaneja. Hiukan ärsytti lääkärin yritys pidentää kautta, joka säälittävillä oxamiineillani tulisi pärjätä, ja siihen en enää suostunut. Niillä on nytkin kituuttamista, mutta tulen kuitenkin juuri ja juuri niillä toimeen. Lekuri tenttasi katukauppa-asioinnista, ihmettelen mistä se sen on nyt keksinyt, kun olen ollut streittinä - ei se ennen sellaisia kysellyt. Ehkä silmät seisoi taas yhden läpivalvotun yön takia.

Eniten kuitenkin harmitti lääkärin - joka siis on molempien, minun ja Yhen omalääkäri - tapa puhua elämäntilanteestani meidän tilanteenamme. "Teillä meni kyllä ennen selvästi huonommin kuin nyt." "Kyllä teidän tilanteenne vaikutti aika hurjalta silloin joskus, onneksi nyt menee paremmin." Ymmärrän sen ymmärtävän, että parisuhteessa toisen tilanne vaikuttaa myös toisen hyvinvointiin, mutta silti - on kuitenkin syynsä siihen, että vain toinen meistä ravaa katkoilla ja klinikalla. En nyt yritä olla jotenkin parempi tai skarpimpi kuin toinen puoliskoni, mutta päihtymishakuisuus on meillä kuitenkin hiukan eri asteikolla.

Duunissa menee edelleen hyvin, paitsi että tapana on siirrellä pitkään vaativimmissa hommissa raataneita helpompiin ja kevyempiin duuneihin, ja minutkin on nyt siirretty siihen seinäännojailukastiin. Tällä hetkellä tuntuu, että tärkein tehtäväni on jutella asiakkaiden kanssa mukavia. Mikäs siinä, mutta aika tuppaa tulemaan joskus pitkäksi ja jos olen ihan rehellinen, niin kaipaan sitä vastuuta mitä ennen oli edes jonkun verran. Nyt tunnen olevani lähinnä turha ja työpäivät käyvät tylsiksi.

Antabus on tullut taloon jäädäkseen, ainakin toistaiseksi, ja pidän tilanteesta. Kävelen joka viikko aina enemmän ja säännöllisemmin, ja vyötärön kapeneminen ei ole enää kuvittelua. Olen kohtuuttoman ylpeä itsestäni ja tunnen suurta vallantunnetta kontrollistani kehoa, sitä ikuista vihollista kohtaan. Tulen hyvälle tuulelle aina, kun huomaan taas yhden vanhan vaatteen mahtuvan päälle. Vielä kun olisi varaa uusiin.

Viime kesän lopetusprojektin jälkeen jatkoin jatkuvaa flirttailua nideilyn kanssa. Jauhoin paskaa nitkujen kanssa napeista ja nippeleistä, säädöistä ja syyhkyistä, hoitsuista ja hoidoista, puhumattakaan snadeista subumuruista aina silloin tällöin. Nyt flirtistäkin on kadonnut maku, enkä jaksa vastata puhelimeen, en edes enemmän tai vähemmän streittien työkavereiden pyytäessä dokaamaan ja nisteille vielä vähemmän. Poikkeuksena on yksi tuttu, joka oli vähällä menettää koko kätensä ja jota käytiin katsomassa sairaalassa. En jaksa huvittua siitä, miten sekaisin joku taas on tai jeesata tuttuja nitkuja niiden sählätessä omia sotkujaan. Viimeinen niitti taisi olla se, kun ovikello alkoi satunnaisesti soida ja porukkaa tuppasi käymään ilmoittamatta ja meitä alettiin sotkea hörhöjen sisäisiin sotkuihin levittämällä juttuja, että oltiin puhuttu paskaa milloin kenestäkin, mitä nyt harvemmin tulee tehtyä. Varsinkin kun ei edes tunne niitä tyyppejä joista on kyse.

Nyt en siis jaksa edes jutella tai pysähtyä vaihtamaan kuulumisia, heilautan ehkä kättä ja yritän näyttää siltä että on kiire.

Pääsen lopultakin kaivatulle lomalle pohjosiin. Ei duunia, ei nistejä, ei mitään. Ei edes rahaa, mikä vähän rajoittaa rentoutumista, mutta samapa tuo. Tuntuu hyvältä ajatella, että pääsee edes hetkeksi pois.

Entäs jos

Monday, March 09, 2009

Vartissa oli juttua junan jumittumisesta Tiksiin viikonloppuna. Seisoin lauantaina odottamassa junaa sukulaisvierailulle, kun muutaman metrin päässä suoraan radan toisella puolella joku jannu kompuroi raiteille aivan seisovan junan eteen eikä päässyt ylös. Tyyppi oli niin lähellä junaa, ettei sitä ilmeisesti huomattu ohjaamosta, ja siinä vaiheessa kun juna sihahti ja oli lähdössä liikkeelle, ruvettiin vieressä seisovan naisen kanssa huitomaan kuin heikkopäiset. Juna pysähtyi alkuunsa ja matkaa keulasta tyyppiin oli ehkä reilu metri.

Tyyppi valui verta ja kävin katsomassa oliko se loukannut kompuroidessaan itsensä pahastikin: haavat ei näyttäneet pahalta mutta sekaisin se oli kuin seinäkello. Pari sillä puolella rataa olevaa yritti nostaa sen kainaloista pois, muttei siitä tullut mitään. Jäivät sitten odottelemaan poliisia ja minä hyppäsin omaan junaani. Sydän tykytti kyllä jonkun aikaa, sen verran olin ehtinyt säikähtää kun tajusin sen junan olevan lähdössä liikkeelle.

Joskus tuollaiset pienet tilanteet saavat päässä aikaan oikean ajatusruuhkan. Mitä kaikkia läheltäpiti-tilanteita on ollut, missä olisi voinut käydä oikeasti pahasti? Yhellä niitä on ollut enemmänkin, viimeksi ehkä se kun sen jalka tippui lähtevän junan ja laiturin väliin. Tai ne tappelut, teräaseelliset syyhkyt, fillarionnettomuudet. Itse olen lähinnä aina säännöllisin väliajoin ollut vähällä jäädä sporan alle, kerran hirvikolarissa tie oli onneksi niin liukas että vauhti oli väkisinkin hiljainen, muuten se elukka olisi liiskannut etupenkin. Joskus liftasin tyypin kyytiin, joka oli ilmeisesti juuri ennen liikkeelle lähtöä dokannut aika kohtuudella, vauhti kiihtyi pikkutiellä sataankahteenkymppiin ja pari mutkaa meni erittäin suoraksi. Perille kuitenkin päästiin.

Ne tilanteet, joissa tiedän onnettomuuden olleen lähellä ovat varmaan vähemmistössä suhteessa niihin läheltäpiti-tilanteisiin, joista en koskaan edes tule tietämään. Liikenteessä, liftatessa, kaman kanssa, ulkomailla.

Onneksi en tiedä kaikkea. En ikinä saisi öitäni nukuttua, kun pohtisin mitä kaikkea voisi ja olisi voinut tapahtua.

Yhen selvinpäin olosta ei taida tulla mitään. Yksi päivä välissä ja taas menoksi. Alkaa taas toivoton olo hiipiä.

Päivästä päivään

Friday, March 06, 2009

Viikon katkoleskeyden jälkeen elämä palasi vanhoihin uomiinsa, kun Yks jätti päivän antabuksensa ottamatta voidakseen syödä testiversiota viinikastikkeesta, joka oli tarkoitus väsätä tänään. Bissetiskille kuitenkin vei miehen tie.

(Pyydettiin viikonloppuna pari kaveria syömään lupailemalla fasaani-vihannesruukkua (fasaani oli tarjouksessa yhdessä k-kaupassa, jonne tosin oli 30min bussimatka... ;) punaviinikastikkeella ja rakuunavalkosipuliperunoilla. Lisäksi listaan kuuluu toki vapaaehtoinen alkupala, jota varten ostettiin ihan snadisti katkarapuja pakastealtaasta. Tänään piti tehdä koeversio viinikastikkeesta parin sisäfileen kanssa, mutta ryynireissu vei kauas pois eikä saatu tehtyä sitä tänään. Asiat tärkeysjärjestyksessä. Jaksoi se äsken väsätä pikaversion kuitenkin...)

Vuosien varrella on alkanut tuntua siltä, että Yks tarvitsee aina vain pienemmän määrän alkoholia ja lääkkeitä päästäkseen samaan kuntoon, minkä saavuttaakseen sen piti ennen sentään ryypätä kirkkaita useampi viikko ja syödä tipuiltakin jyvät. Parin viikon antabuksen jälkeen riittää näköjään jo mun vanha päiväannos keppanaa, niin alkaa kiukuttelu, juoksuttaminen, huomionvaatiminen ja ennen kaikkea parisuhdejankkaus. Tänään olen kuunnellut monologeja siitä, miten meidän omaisuus jaetaan ja kumpi saa kämpän, kun kerta en suostu antamaan sille tilinkäyttöoikeuksia niin "meidän suhteestahan puuttuu sitten kaikki luottamus, ei me voida enää jatkaa". "Mä en sun kanssa lapsia hanki kun meidän välillä ei näköjään oo luottamusta." Ja muuta syyllistämistä samaan kasaan. "Miks sä oot aina mulle noin kiree, et sä musta koskaan oo oikeesti välittänytkään."

En ymmärrä, miten kymmenen keppanaa voi saada kenetkään tuohon kuntoon. Sen nuppi ei vaan enää kestä. Yks nuokkuu sohvalla ja säpsähtää hetkittäin hereille kysymään, missä kaikki muut on, vai onko meillä muita. Seuraavaksi se etsi ryhmää japanilaisia. Kun se alkoi hakkaamaan jalkaansa ja kysyin mitä se touhuaa, se höpisi jotain et "vittu miks ne ei pysy siellä" ja "presidentin käytävistä". Oon tottunut kuuntelemaan näitä niiden monen viikon putkien jälkeen, mutta tuntuu aika hurjalta että samaan tilaan päätyy nykyään jo yhdessä päivässä.

Avasin (taas kerran) asunnonhakusivut ja täytin lomakkeen. En vieläkään osaa painaa "lähetä"-nappia. Tunnen lukittuvani, jähmettyväni, meneväni täysin jumiin. Kaikkien tunteiden jäädytys ja ulossulkeminen on nykyään helppo pakokeino tilanteesta kuin tilanteesta. En halua luopua tästä kämpästä, en kesän parvekeistutushaaveista, en naapurustosta, en lähellä olevasta duunista, en ulkoilualueesta, lähikioskista...

Sanokaa mitä sanotte, Eurooppa 3 on yksi Suomen parhaista fiilistelybändeistä. Varsinkin, kun on vanha elämäntapaliftari. Tämän illan turhautumisen, tympiintymisen ja silti eteenpäin ennallaan jatkamisen teemabiisi tulee tässä.



En ole jaksanut kirjoittaa tai ainakaan panostaa kirjoittamiseen pitkään aikaan. Yhtenä syynä siihen on toinen blogiprojekti (jos arvaatte ei saa sanoa!;), toisaalta tasaisesta arjesta ei ole kirjoitettavaa. Paitsi niinä päivinä jolloin on energinen ja avoin olo, aurinko paistaa jne, maailmaakin havainnoi ihan eri tavalla. Joskus ulkona kävellessä tulee hetkiä jolloin ideoita kirjoittamisesta pursuaa, mutta lopulta harmaa masentaa taas kuitenkin. Oli miten oli, eiköhän Erhealbumikin aktivoidu kohtapuoliin taas.

Silminnäkijä

Friday, February 27, 2009

Eilen illalla tullut Silminnäkijä-dokumentti Väärin käytetty oli tavallaan ihan positiivinen yllätys. Kerrottiin, mistä korvaushoitoon pääsyn odotusajat koostuvat, miten vaikeaa hoitoonpääsy on jne. Vähän turhan paljon tilaa annettiin toimittajan omalle elämysmatkalle ryynireissulle Tallinnaan...

Silminnäkijä tulee uusintana joskus myöhään tiistaina kakkoselta. Ohjelman voi katsoa Areenalta, ja Silminnäkijän sivuilta löytyy lisämateriaalina myös Pentti Karvosen haastattelu (jota en itse saanut toimimaan, mutta pitää vielä yrittää) sekä huume-suomi-sanakirja! (Sanakirjaan joku jo kommentoi, että kaikkien aineiden kohdalta puuttuu nimitys "se yks juttu mistä puhuttiin".)

Uskokaa jo, bupressa ei ole kahta beetä. :) Ja missä ovat tekkeni ja kasipallo, puhumattakaan vedoista, tööteistä, snaguista tai värkeistä, vermeistä, työkaluista, pumpuista, singereistä ja muista rakkaista lapsista? Minne on haudattu puolet kielellisestä rikkaudestamme?

Elämäntapaunia

Thursday, February 26, 2009

Näin viime yönä pitkän ja yksityiskohtaisen unen, jossa kaveri pääsi viikonloppulomalle Sörkasta ja käski hoitaa sille kahden päivän sisällä viisisataa tekkeniä myytäväksi linnassa. Kun tuskailin, etten millään onnistu, se uhkasi laskea menetetyt voitot veloiksi ja laittaa vapaalla olevat perimään niitä, ja sitten juoksin ja soittelin aivan paineessa ympäri kaupunkia. Onneksi uni vaihtui jossain vaiheessa sadannen epäonnistuneen säädön jälkeen toiseen ja pullantuoksuisempaan, jossa huomasin olevani raskaana ehkäisystä huolimatta ja aloin kysellä kavereilta käytettyjen lastenvaunujen perään ja piirrellä paperille lastenvaatteita. Haloo wannabe-Freudit, tulkitkaahan nämä.

Homemiehet kävivät tökkimässä tikulla kattoa eli ilmeisesti mittaamassa hometta. Makuuhuoneemme on nyt siis virallisesti asuinkelvoton pitkälle kevääseen, kunnes katto kuivaa ja korjaustyöt voidaan aloittaa. Yks lupasi soitella puolestani vuokranalennusneuvottelut: olen kuulemma tyytyväinen liian vähään, kun minulle riittäisi vain vuokrarästien anteeksianto. Maksaahan fatta vuokran kuitenkin, vaikka sitä alennettaisiinkin. Yks on joka tapauksessa rauhallisempi ja parempi neuvottelija kuin minä, jolla on tapana purskahtaa itkuun tai kiskaista raivarit puhelimeen heti, jos tulkitsen toisesta päästä nihkeilyä. Puhelinpelkoni on mielestäni täysin aiheellinen.

Menossa on viides päivä juomatta, paitsi että eilen hain tappavaan pahoinvointiin kaksi siideriä ja tänään saman satsin paniikkikohtaukseen. Lähtiessäni viemään katkolle tavaraa alkoi vatsaa vääntää jo suihkussa, kädet tärisi ja hikoili ja kramppailin koneen ääressä melkein kaksinkerroin tuijottamassa ulko-ovea päässä humisten. Inhoan tätä, mutta en aina haluaisi turvautua bentsoihin enkä ainakaan nostaa enää Efexoreja entiselleen. Terapiahaaveet olen jo alkanut unohtaa, koska kolmen vuoden jälkeen tuloksena oli vain poisto psykiatrian polin asiakaslistalta toipuneena, vaikka muutamaa kuukautta aiemmin olin kuulemma vielä ollut liian huonossa kunnossa terapiaan. Noin muuten hoito polilla oli kyllä varsin asiallista ja siitä en valita.

Olen ehkä miettinyt tätä joskus ennenkin, mutta joskus tuntuu että katkolla olevien tavarapyyntölista on ihan verrattavissa bändiraidereihin... En löytänyt kioskia jossa olisi myyty tietynmerkkistä nuuskaa, mutta latasin mp3-soittimeen koko Verdin Macbethin Maria Callaksen esittämänä ja tavallisesti olen saanut pitkän listan oikeista vissy- ja energiajuomamerkeistä ja mitä pitää tuoda mitenkin paljon. Ei siinä, jos pienellä vaivalla saa tehtyä katkollaolosta sellaista että siellä viitsii pysyä tietyn aikaa, niin hyvä niin. Saanpahan jonkun syyn lähteä liikkeelle aina joskus...

edit. Hahaahahhaa. Ihana, että maailmassa on vielä avuliaita ihmisiä. En kaupassa ylettänyt nenäliinahyllylle vaikka kuinka koitin hyppiä. Pyysin ensimmäistä vastaantulijaa auttamaan, onneksi se oli pitkä nainen... Taisi nauraa mulle. :) Kiitokset avusta, Nuhanenä-kääpiö kiittää.

Kaljaa, mulle kaljaa

Tuesday, February 24, 2009

Yritän totutella olemaan tissuttamatta. En ollut edes oikein huomannut, miten paljon keppanaa on viime viikkoina ja kuukausina mennyt, vaikka sitä aina välillä onkin toppuutellut. Sen huomaa nyt, kun pinna on kireällä ja mielessä vilkkuu vain lähikaupan kaljatiski.

Viikonlopun lipsuttua käsistä olen ollut nollalinjalla, enkä ole koskenut edes bentsoihin. Efexorin annostustiputus taitaa alkaa tasoittumaan, kun sähköiskut päässä ja raajoissa ovat loppuneet ja psyykekin tuntuu tasapainoisemmalta ja paljon vähemmän turtuneelta kuin pitkään aikaan. Jälkimmäinen tosin johtunee alkoholittomuudesta.

Kevään tulo tekee ihmisistä levottomia. On ihan turha väittää, etteivät vuodenajat vaikuttaisi ihmisten mielialaan ja toimintaan. Talveksi neljän seinän sisään ryyppäämään jumiutuneet tyypit notkuvat jo toreilla ja turuilla lamput lautasina kehittelemässä suuria suunnitelmia. Kaduille tulee taas hiljalleen vipinää: venaillessani vartin verran bussia huomasin nitkujen palanneen taas asemille ja ostarille. Kaikilla tuntuu olevan haku päällä, jotain pitäisi saada, jotain pitäisi kehitellä, jostain pitäisi säätää rahaa, muijaa, nappeja tai parempaa settiä.

Itselläkin alkaa nitkumoodi nykiä. Duunissa pohdittiin yliväsyneinä hihitellen aikamme kuluksi, miten aseellinen ryöstö pitäisi hoitaa ja mistä mitäkin nappeja saa. Rahattomuus ja rutiinit alkaa vituttaa itsekullakin ja kun päälle vielä rymäytetään selvinpäin sinnittely, niin levoton paketti on valmis.

Normiviikonloppu

Sunday, February 22, 2009

Tänään on ihan tunneherkkä olo. Itken ja kuuntelen Anssi Kelaa. Meinasin alkaa vollottamaan jo silloin, kun telkkarista tuli jotain jumalanpalvelusta ja jossain virressä oli nätti kohta.

Yks on mahdollisesti palaamassa parisuhdepakolaisuudestaan. Saa nähdä miten menee. Hyvällä tuurilla se on itsekin huomannut, että traktori on alkanut luisua lapasesta.

Sen piti tulla käymään kotona jo jonkun aikaa sitten, ellei muuten niin tuomaan taas jonkun lastarikarkulaisen turvalliseen yöpaikkaan. Ensin se kuitenkin sai itselleen yösijan Tiksistä riehuttuaan baarin aulassa veitsen kanssa. Puhuin sen lähtemään ja neuvoin pokea soittamaan poliisit, jos se tulee takaisin. Kymmenen minuuttia myöhemmin poke tuli kertomaan poliisin käyneen hakemassa sen ja kehotti minua poistumaan turvallisuusriskinä. Kuulemma valvontakamerakuvissa oli näkynyt toisen kädessä käynyt veitsi, minkä perusteella olen riski paikan turvallisuudelle, jos se tulee takaisin etsimään mua.

Teki mieli alkaa äpäröimään sille idioottipokelle, mutten kehdannut kun kaverit oli vieressä. Lähdin sitten ryyppäämään niille, möngin seuraavana päivänä paikalliseen, mistä Yks puoliksi kantoi mut kotiin oksentamaan päästyään putkasta sakkolapun kanssa. Taju on vähän kankaalla vieläkin ja kroppa kirkuu lopettamaan juomisen ja polttamisen. Viimeisin taukoni kesti viisi tuntia.

En tiedä mistä tämä tunneherkkyys johtuu. Krapulasta vai mistä?

Itsesäälipäivä

Thursday, February 19, 2009

Joskus jouduin myöntämään liian monen turhan yrityksen ja turhautumisvitutusitkun jälkeen, ettei näihin suoniin enää mene mitään. Käyttökelpoisia putkia on aina ollut vähän, mutta nyt käsistä tuntuu viimeisetkin arpeutuneen käyttökelvottomiksi kämmenselkiä myöten. Jalkoihin heittäminen taas saa aikaan sellaisen pahoinvoinnin, etten halua lipsua siihen. Se jo riittää, etten voi käyttää hihattomia paitoja sukujuhlissa - haluan pystyä käyttämään edes lyhyttä hametta lämpimillä säillä.

Tämä on johtanut kaiken muun paitsi liuotettavan, nieltävän tai snortattavan tavaran täydelliseen lopettamiseen, ja koska stimulantit ei oo oma juttu niin skaala on aika snadi. Viimeisestä parista millistä xonea ei tullut kuin päänsärkyä, eli ei edes sitä normaalisti tavoiteltavaa rentouden tunnetta, mikä kannustaa venyttelemään kipeytyneet paikat auki. Nyt tuntuu kuin haukkois henkeään kuin kala kuivalla maalla, kun mitään ei ole, mistään ei saa kiksejä ja mikään ei tunnu miltään. Yritin jopa polttaa pilveä ekaa kertaa pariin vuoteen, mutta siitäkin tuli vain paska olo. Huuhaahuumeet on ihan perseestä.

Kotona on vaan tapeltu monta päivää, minun mielestäni siksi ettei toinen tajua miten paljon sanoillaan ja teoillaan loukkaa ja satuttaa. Huusin eilen Yhelle haluavani olla rauhassa, ja nukkuessani se pakkasi tavaransa ja herätessäni lähti. Tänään tuli viesti, jossa ilmoitti tulevansa kotiin ehkä joskus ensi kuussa käytyään ensin katkolla. Olen vihainen ja loukkaantunut, jos se tosiaan kuvittelee ihmissuhteiden jotenkin paranevan sillä, että toinen vain lähtee yhtäkkiä vetämään kertomatta miksi, minne ja niin poispäin. Yksin kotona olen turhautunut ja ahdistunut, enkä halua syödä enkä laittaa ruokaa. Oletan tottuvani yksinoloon jonkun ajan sisällä, mutta olenko sen jälkeen yhtään vähemmän vihainen vai haluanko vain jatkaa nukkumista yksin siihen totuttuani?

Juuri tällä hetkellä haluaisin unohtaa duunin, kaverit sun muut, lainata jostain 500e ja pöhistä ja notkuilla niin perkeleesti seuraavat 2-3 viikkoa. Turruttaa olon niin totaalisesti, ettei tarvitsisi miettiä yksin nukkumista tai yleisuupumusta tai mistään välittämistä. Kun on rahaa, viinaa ja kamaa niin on aina kavereitakin, eikä sellaisten kanssa tarvitse miettiä mitään.

Yksin kotona 1

Rotta on hukassa. Etsin sitä koko eilisillan, päättelin lopulta sen nukkuvan jossain kirjahyllyn alla ja jätin pari namia sinne tänne lojumaan. Aamulla se on edelleen hukassa ja lähetin rottaveljen etsintäretkelle. Etsintäretki on toistaiseksi tuloksettomana päätynyt iloisesti keittiön roskikseen.

Iskee paniikki vaikka tiedän ettei siihen pitäisi olla aihetta. Entä jos se onkin juuttunut parvekkeelle yöksi ja paleltunut hengiltä (en ole kyllä avannut parvekkeen ovea), tai kiivennyt ikkunalle ja pudonnut, tai jotain. Tälle hädälle ei voi mitään, vaikka tiedän ihan hyvin että näillä on tapana möllötellä helposti päivän verran jossain jemmapiilossa nukuskelemassa. (Nyt se löytyi. Kenkien alla piilossa.)

Yks lähti eilen pakattuaan ovet paukkuen. Sanoi lähtevänsä evakkoon odottelemaan katkolle pääsyä ja tulevansa takaisin ehkä sitten katkon jälkeen. Katko on täynnä, joten edessä on kai sitten 1-2 viikkoa yksineloa. Katsotaan sitten mahdollista yhteistä jatkoa sen palattua.

Olo on paska enkä muuta voi. Masentaa ja ahdistaa Yhen toiminta, entiset viisaudenhampaat jomottaa vieläkin, lämpö on nousussa, röökit lopussa ja rahaa on vielä pari päivää yksi tölkki ja yksi pullo. Onneksi pakastin on täynnä.

Köyhän talous ei taannu

Friday, February 13, 2009

Tästä piti tulla paska viikko. Homeenpoisto-operaatio alkoi eräänä päivänä aamuseitsemältä vieraiden miesten kolkuttaessa ovelle ennen kahvin tippumista ja tänään poistettiin viisaudenhampaat, kuitenkin ilman sitä puolta leukaluuta minkä kuvittelin lähtevän siinä sivussa.

Loppujen lopuksi viikko tuntuukin aika hyvältä. Kaksi päivää hillitöntä paahtamista töissä, yksi poissa homemiesten vahtimisen ja opastamisen takia ja toinen viisurisaikulla. Unohdin pyytää etukäteen esilääkityksen hammaslääkäriin ja nappasin valkoisen dormarin ennen lähtöä omin luvin, eikä ahdistanut yhtään. Oli ollut vain pirteä ja letkeä olo koko päivän. Panacodien avulla saa jotakuinkin nukuttua yötkin ilman luita ja ytimiä kalvavaa vihlontaa. Tästä viisuripoistosta ei saa kauhutarinaa aikaiseksi millään - hyvä että huomasin koko operaatiota. Poski nyt on vieläkin vähän turpeessa.

Muutenkin tuntuu, että osaan ottaa pitkästä aikaa vähän rennommin. Yliopiston sivuilta ei löydy vielä pääsykoekirjatietoja, amk-yhteishakuun on vielä puoli elämää ja työsopparikin jatkuu vielä muutaman kuukauden. Ei ole mitään ulosvietäviä roskiksia suurempaa mistä stressata. Sain söpön uuden työparinkin...

Kevään tulo helpottaa mielialaa kummasti, ja aloin vähentää Efexoreja, ihan hissukseen. Lopettaa en niitä voi tai halua; mikään ei ole nostanut elämänlaatua yhtä paljon. On vain niin erilaista aloittaa päivä kävelemällä aurinkoisessa pikkupakkasessa talitinttikonsertissa töihin ja takaisin. Ei siinä voi olla kovin huonolla tuulella. Jos annoksen vähentämisestä ei tule sähäreitä tai skitsoja, niin jatkan toiveiden elättelyä siitä että laihtuminenkin helpottuisi. Kesä lähenee...

Duuniin on tullut joku kylähullu - en aina ihan ymmärrä miksi ihan kaikki halukkaat pitää ottaa hommiin, vaikka kuinka olisivat hankalia osasia työyhteisössä. Kyseinen tapaus alkaa riehumaan kuullessaan jonkun kritisoivan Israelin toimia Gazassa ja ponnahtelee jatkuvasti kesken palaverin pystyyn kädet siunaten ojossa ja karjahtelee HALLELUUJAA HERRAMME ISRAELIN NIMEEN. Toisilla palaa tyyppiin vakavasti hermot, koska työnteko sen kanssa on vain kohtuuttoman hankalaa. Mutta no, kai siellä pitää hyvien tyyppien vastapainona muutama hullukin olla.

Blogaaminen on ollut pitkään pahasti jumissa. Tapahtuvat asiat on niin (toisten) henkilökohtaisia, ettei niistä voi kirjoittaa. Parisuhdeväkivaltaa, henkistä alistamista, romahtavia itsetuntoja, katkenneita parisuhteita, yksinäisyyttä ja kaikkea muuta suomalaiskansallista. Selviytyjät jatkaa silti elämää ja minun osakseni jää vapaa-ajan jutteleminen tuopin äärellä. Ihmisillä on harvoin liikaa uskottuja.

Luin pari vuotta sitten ilmestyneen Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä ja jäin harmittelemaan, ettei siinä ollut muistaakseni yhtään päihdeongelmaisen omakohtaista kertomusta. Pala suomalaista köyhyyttä jäi uupumaan. Muuten kirja oli todella sympaattinen, täynnä henkilökohtaisia kertomuksia.

Kävin työvoimatoimistossa ja edelläni oli jonossa neljä ihmistä. Kolme neljästä aloitti tiskillä kertomalla asioivansa toimistossa ensimmäistä kertaa jouduttuaan juuri irtisanotuksi tai lomautetuksi. Itsellä ei paljon taantuma paina: ruoan hinta saattaa nousta, mutta ruokajonossa sekin pysyy entisellään. Tuet eivät ole nousseet muutenkaan, joten mitään ei menetä. Sosiaalitoimisto maksaa edelleenkin lääkkeet ja tuskin lakkaa maksamasta vaikka kuinka tulisi lama. Tottakai tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, joilla talous romahtaa totaalisesti irtisanomisen myötä, mutta vellonpa omahyväisessä tyytyväisyydessäni siitä, että köyhällä ei mikään muutu.

Aamusumu

Sunday, February 08, 2009

Toinen sumuinen aamu peräkkäin, ja vastapäistä taloa tuskin näkee. Heräsin iltatropeista huolimatta taas aamuyöstä ja nousin kauan ennen aurinkoa keittämään kahvia. Itsestäänsammuva kahvinkeitin sammui taas kesken keittämisen ja on alkanut pitää samanlaista ääntä kuin yön yli pakkasessa seissyt auto käynnistettäessä. Vouuuvouuuvouuuuuu.

Kun on pimeää ja kylmää tuntuu siltä, ettei talvi lopu ikinä. Käytiin etelänmatkalla Stadissa asti, ja siellä tuntui ihan keväältä: loskaa maassa ja autot roiski lammikoita jalankulkijoiden päälle. Etsittiin mulle kivanvärisiä Skullcandyn Lowridereita, ei löydetty yksiäkään minkäänvärisiä ja päädyttiin Mäkikuplaan kaljalle.

Unettomuus rassaa. On aivan sama miten monta pilleriä ottaa illalla, kun yöllä herää kuitenkin. Päivät on yhtä usvaa.

Yleisväsymys heijastuu kaikkeen. En jaksa leikata ylipitkää ukkovarpaankynttä, maustaa ruokaa muulla kuin mustapippurilla ja suolalla tai koota pulloja kauppakasseihin.

Olen alkanut saada töistä positiivista palautetta, mikä merkkaa sitäkin enemmän nyt kun tunteet on yleisesti kiristyneet duunariporukan kesken. Vanhat äijät käyvät taputtelemassa kahdenkesken olalle, että olen ahkera tapaus, "toisin kuin tietyt siellä". Joku muu käy uskoutumassa ja itkeskelemässä pahoitettuaan mielensä yleisnegojen vittuiltua ja toinen tulee oma-aloitteisesti auttamaan loppupäiväksi huomattuaan mulla olevan liikaa duunia yhdelle ihmiselle. Tuli hyväksytty olo.

Tämä yleispöhnä näkyy ainakin blogaamisessa. Ajatus harhailee, eikä oikein jaksa keskittyä mihinkään.

Homeus

Wednesday, February 04, 2009

En meinaa jaksaa edes neljän päivän työviikkoja. Uupumus iskee jo aamulla, ja puolen tunnin pirtsakasta pakkaspikamarssista huolimatta koko päivä menee puolihorteessa ajantajua vailla. Alan unohtaa, miksi tuota duunia teen ja turtua niille positiivisille ärsykkeille mitä siihen liittyi ensimmäiset puoli vuotta. Jos jokin poikkeaa totutusta, se on yleensä negatiivista. Tunkeilevia ihmisiä, härskiä hyödyntavoittelua, häikäilemätöntä erityiskohtelun vaatimista tai sekavia ohjeistuksia, jotka vaihtuvat tunnin tai viiden minuutin välein. Nihkeintä on, että ärsyttävimmät huonot vibat tulee kollegapuolelta - esimerkiksi tänään asiakkaat olivat pääsääntöisesti ihania.

Olen aina kärsinyt hirveitä tunnontuskia ja vellonut itsekritiikissä, jos en ole tullut jonkun kanssa toimeen - syyttänyt itseäni, etsinyt vikoja ja testannut eri toimintamalleja. Siinä mielessä ehkä tuo duuni saa aikaan ihan terveitä reaktioita: alan hyväksyä sen, että joka koriin mahtuu mätä omena (enkä se välttämättä ole minä), joka myrkyttää ilmapiiriä ja jonka kanssa ei vain yksinkertaisesti voi tulla toimeen. Hyvät yritykset teilataan piruilulla, joustaessa vaaditaan enemmän, huumoriin tiuskaistaan ja minäminäminä menee koko muun työporukan edelle. Myönnän täydestä sydämestäni, että yhtä ihmistä en voi sietää ja toisen kanssa en halua tehdä töitä jos vain vältettävissä on ja lohduttaudun sillä, että monet muut tuntevat samoin. Porukkaa ei vain voi potkia pihalle vain siksi, että muita vituttaa. Lafkan enemmän tai vähemmän virallisen linjan mukaan on käännettävä toinen poski ja rukoiltava voimaa kohdata rakkaudella tilanteet, joissa meitä koetellaan.

Loppujen lopuksi kaksi hankalaa tapausta monesta kymmenestä on onneksi kuitenkin aika vähän.

Viikonlopun aikana makkarin kattoon ilmestyi kahden käden mentävä reikä. Seuraavana päivänä huomattiin, että sieltä pilkottaa ehtaa hometta ja verhojen takaa paljastui selkeitä seinänsisäisiä valumajälkiä. Nyt asutaan evakossa vanhassa verstas/vierashuoneessa ja totutellaan kapeampaan sänkyyn. Takana siis kaksi unetonta yötä. Makkari on suljettu - jos sieltä joutuu hakemaan jotain, niin heti oven avatessa naamalle pöllähtää ummehtunut homeinen haju. Sitä varisee katosta sängyn päällekin.

Huolto on käynyt katsomassa paikat, mutta vielä ei ole tietoa rempan laajuudesta tai siitä, joudutaanko muuttamaan. Ajatuskin ahdistaa. Olin kovasti suunnitellut asuvani samassa kämpässä vuosikausia, ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Toivottavasti tilanne etenee pian...

Itkuläskiahdistus

Friday, January 30, 2009

Tämä viikko on ollut pahempi kuin pitkään pitkään aikaan. En saa nukuttua öisin, ja tulen yöllä katsomaan telkkaria siihen asti että tipun sohvalle ja möngin siitä joskus aamuyöllä sänkyyn. Lääkkeistä ei tunnu olevan mitään apua, ja itkettää jatkuvasti. Töihin pääsystä ei ole ollut toivoakaan, ja siitäkin tulee kotona sanomista.

Yks on saanut pakkomielteen laihtumisesta, erityisesti mun laihtumisesta. Päätettiin ihan hyvällä mielellä joku päivä sitten aloittaa yhteinen kuntokuuri ja aloitettiin se samantien jättämällä kaksi kolmannesta bisseistä ostamatta, hikikävelemällä tunnin verran ja laskemalla yhteisiä kalorikulutuksia. Sovittiin, että aletaan käydä iltaisin lenkillä ja juostaan pikkuhiljaa ajan mittaan aina pidempiä matkoja. Suunnittelu oli kivaa, ja tuntui että saadaan lisää kivaa yhteistä tekemistä.

Nyt oon kuunnellut muutaman päivän jatkuvaa huomauttelua, ja pinna alkoi kiristyä eilen kun se ilmoitti, että mun on muutettava pukeutumistyyliä ettei makkarat näy kaikelle kansalle. Oltiin ostamassa akuuttitarvevaatteita, minkä jälkeen se ei osannut puhua mistään muusta kuin siitä, miten ja minkä vaatteiden kanssa mun pitäisi käyttää mitäkin siihen asti että laihdun. Kahteen päivään se ei ole puhunut mistään muusta ja itkettää vaan enemmän. Yritän muistuttaa itselleni olevani alle 60-kiloinen ja normaalipainoinen, mutta en pysty nälästä huolimatta menemään jääkaapille.

Tänään se halusi lähteä yhdessä kävelemään hoitamaan asioita, "että mäkin saisin vähän laihdutusliikuntaa", ja siinä vaiheessa kun se alkoi taas valikoida mulle "sopivia" vaatteita, hermostuin ja se lähti ovet paukkuen sanomatta mitään. Päätin muuttaa toistaiseksi kokonaan sohvalle nukkumaan.

Että kai tätä voi sanoa jonkinlaiseksi kriisiksi. Kaikkeen mikä liittyy liikkumiseen ja painontarkkailuun liittyy nyt vain paha mieli, eikä mikään suunniteltu tunnu enää hyvältä. Kaikkeen yhdistyy vain oma huonous, rumuus ja kelpaamattomuus, eikä se tunnu tajuavan sitä. Suuttuu vain.

Kämpänkin kanssa on odotettavissa kriisiä. Nukkumaan mennessä huomattiin sängyn yläpuolella katossa kohtuullisen kokoinen selkeä reikä ja sen ympärillä kosteusvahinkoja. Kylppäristä todennäköisesti löytyy samanlaisia. Asutaan ylimmässä kerroksessa, ja odotettavissa on todennäköisesti evakkoon lähtö sitten kun remppa alkaisi. Ei uskalleta ilmoittaa tuosta reiästä vielä.

Vanhoja vaivoja

Wednesday, January 28, 2009

Vanhat vaivat alkavat iskeä päälle. En ole ihan varma mistä se johtuu - onko lääkitys liian alhaalla vai onko kaikkeen joku ulkopuolinen syy. Päässä viiraa joka tapauksessa.

Olen ollut pari päivää poissa töistä, kun selkään on sattunut niin pirusti, en nukkunut toissayönä lainkaan ja ulos lähteminen pelottaa niin perkeleesti. Kaikki pieniä asioita, mutta yhdessä totaalisen lamauttavia. Huomaan purevani jatkuvasti hampaita yhteen (->kaulalihakset niin jumissa että nieleminen on hankalaa ja puhuessa muljahtelee), jännittäväni koko kroppaa (-> pää ei enää käänny ja jalkojen suoristaminen vaatii 10 minuutin venyttelyn) ja kaiken lisäksi vatsakrampit ovat tulleet taas.

Tietääkö kukaan sen tunteen, kun tuntuu kuin joku puristaisi palleata kokoon nyrkeillä kaksin käsin? Se tulee lähinnä öisin, siihen saattaa herätä suoraan unesta; tai sitten se alkaa jo ennen nukkumaanmenoa, jolloin nukkumisen sijaan heiluu sängyssä kuin heikkopäinen yrittäen löytää asentoa jossa ei tekisi mieli ulvoa. Sitten on vain pakko kävellä ympyrää niin kauan että nukahtaa pystyyn. Toisin kuin suonenvedot (joita niitäkin tulee jatkuvasti eri puolille kroppaa) se ei satu, tuntuu vain aivan hirvittävän inhottavalta.

Kaikkein pahinta se on refloissa, kun nukkuminen on muutenkin vaikeaa. Ja pahoina stressikausina, jolloin ainakin pitäisi nukkua. Olen koittanut puhua siitä lääkäreille ja selittää, niin tähän mennessä vain yksi päihdelääkäri on tunnistanut oireen, muttei voinut määrätä rauhoittavia magnesiumin ohelle. Muistan tapelleeni saman vaivan kanssa pikkupennusta lähtien, mutten koskaan osannut selittää miltä se tuntuu ilman että sitä olisi tulkittu vatsakivuksi.

Eniten ahdistaa se, että olen taas alkanut pelätä asioita. En enää usko selviäväni opiskelupaikan pääsykoehaastattelusta, vaikka jossain vaiheessa uhkuin itsevarmuutta. Kohta on aika hakea opiskelupaikkoja, ja pelkään jo valmiiksi epäonnistumisia ja kriittisissä tilanteissa panikointia. Ulko-oven katsominen aiheuttaa vatsanväänteitä.

Toivottavasti tämä menee ohi. Pakko sen on mennä ohi. Kaikkihan oli jo jossain välissä niin paljon helpompaa. Tänään olisi teoriassa pakko lähteä ulos, mutta...

edit. ...taidan jäädä kotiin lukemaan Etsivä Romppaisia nyt, kun Vantaankosken kalapuikkokoulun sytkäripiirityskin on jo ohi. Onneksi netistä löytyy aina viihdettä, vaikkei jaksaisikaan lähteä mihinkään...

Tuplavarmistus

Friday, January 23, 2009

Päädyin jonkin aikaa sitten tunnollisena työntekijänä duunipaikan kautta vapaa-ajalla järjestettyyn koulutukseen. Seurakuntien turvallisuuskoulutuksessa odotti kolmisenkymmentä 70+ seurakuntatätiä, jotka vilkuilivat paheksuvasti meidän nuorten renttujen takapöytään päin aina kun hihitys ja kuiskuttelu kuului liikaa.

Kouluttajan (alan ammattilainen) puhuessa turvallisuusuhkiin varautumisesta ja ennaltaehkäisystä pari tätiä intoutui kertomaan, kuinka heidän tilaisuuksissaan aina sekä rukoillaan että lauletaan virsi. Näin tilaisuudella on tuplavarmistus ylhäältä.

Kulttuurierot tulivat esille, kun puhuttiin pelosta ja sen käsittelystä. Erään keski-ikäisen tädin pelottavin kokemus oli ilmeisesti se, kuinka kadulla kävellessä vastaan tuli kultainen noutaja, joka murisi. Toinen tahtoi tietää miten toimitaan jos joku yleisötapahtumassa yhtäkkiä kaatuu tajuttomana maahan. Että pitäisi tietysti mennä auttamaan, mutta mistä tietää jos se onkin huumeidenkäyttäjä?

Loppukurssi olikin perinteistä keskustelua siitä, miten huumeidenkäyttäjän tunnistaa. Kouluttaja kertoi oman kokemuksensa harhaisesta narkomaanista, joka kuulosti vahvasti enemmän mielenterveyspuolen potilaalta. Puitiin pupillit, puitiin todellisuudentajun menetys, harhoissa eläminen, arvaamattomuus ja muut kliseet. Jossain vaiheessa alkoi vituttaa sen verran, että teki mieli nousta seisomaan ja sanoa, että tässä on teille esimerkkinarkkari.

Olin viime viikolla kolme päivää poissa ilmoittamatta sen pikkupsykoosini jälkeen, ja nyt olen koittanut keräillä irtopisteitä duunissa tavallaan sen hyvittämiseksi. Sen takia menin tuonne kurssillekin. Nyt kuulin, että työnkuvani laajenee mahdollisesti toimistotehtäviin; en tiedä, onko se pois laatikoiden roudauksesta vai iisi lisä siihen. En ole myöskään ihan varma, onko tuo ylennys vai alennus...

Päihdepuoli meinasi päästä joulunpyhinä luiskahtamaan, kun parin millin sijaan taskuun napsahtikin kokonainen. Kipeily iski päälle vasta pari viikkoa myöhemmin, kun olin jo ehtinyt ajatella ettei sitä tulekaan. Olen saanut ensiapua pikkutipoista metadonia ja päättänyt yhteisellä sopimuksella Yhen kanssa, että nyt on sit viimeistään pidettävä pitkä tauko. Olen varsin tyytyväinen siihen, että se tukee tietyissä jutuissa; ei syyllistä pienten ottamisesta, mutta kannustaa olemaan ilman.

Kuivumisen aloittamisesta on nyt vajaat seitsemän kuukautta, ja kaikki on edelleenkin jatkuvaa tasapainoilua. Päätin jo aikaa sitten vältellä nauloja, että kädet paranisivat joskus esittelykelpoisiksi, ja sitä kautta on tullut välteltyä myös kaikkea sellaista, mitä ei voi niellä tai sulattaa. Piikkiriippuvuus alkaa kadota kokonaan ja sen mukana tarve vetää. Ei se ole sama asia ilman neulaa.

Kiroilen edelleen sosiaalitoimistoa. Vein niille vuodenvaihteessa ehkäisyreseptini (niinkuin jo iät ja ajat) maksusitoumusta varten, niin kolmen viikon (!) odottelun jälkeen respa tuli postissa takaisin ja päätöksessä käskettiin ostaa omilla rahoilla ja laskuttaa sitten. Tietävät varsin hyvin, että tilini on varsin tyhjä. Yhelle maksetaan metadonihoidon varjolla Cialikset mukisematta, mutta mulle ei ehkäisyä...

Kissat ja muut paperimaailman asukkaat

Sunday, January 18, 2009

Sain Torey Haydenin Sähkökissan loppuun. Tänä aamuna, kuuden aikaan. Olin menossa nukkumaan jo klo 22, sitten klo 01 ja lopulta päädyin lukemaan koko nivaskan loppuun kerralla. Silmät särki ja päässä vippas mut pakkohan se oli. Vaikka jatkuvasti vituttikin, että henkilöhahmot oli ohuita ja persoonattomia, seassa ei ollut yhtään uskottavaa ja ei-stereotyyppistä mieshahmoa (selkeä naiskirja, harmi kyllä...) ja vielä sen jälkeen kun laitoin kirjan kiinni, jäin miettimään että miten se mekaniikka nyt liittyi taas mihinkään. Mutta joo, harvemmin viimeinen lause kirjassa saa aikaan sellaista puoliunista "wtf?"-efektiä. Tosin olisi kai pitänyt tajuta.

Mutta joo, suosittelen naisille ja naisenmielisille. Mullakin teki välillä tiukkaa se maailmojen naiskeskeisyys, vaikka oonkin ollut just sellanen mielikuvitusmaailmoihin pakeneva tyttölaps, jonka sosiaalisessa lähipiirissä todellisuudentaju vaihtuu aina välillä joukkopsykooseihin.

Yritin olla spoilaamatta, sori jos tein niin.

Seuraavaksi pitäisi kai kaivaa jostain Banksin Kävelyä lasilla ja Whartonin Birdy. Oon lukenut molemmat joskus 16-17-vuotiaana, mutta jostain syystä ne tuli mieleen tuosta. En kyllä muista kummastakaan juuri mitään.

Tuntuu tosi villiltä, kun lukeminen onnistuu. Olo on kuin pikkutyttönä; kun katse kääntyy kirjan sivulle kaikki häviää ympäriltä. Vanha eläytymis- ja muununohtamiskyky alkaa palailla. Eikä se edes tarvitse kovin laatua, niin kauan kuin taso vain ylittää Higginsit.

Romahdus vieraasta maailmasta toiseen on vaan joskus aika ryminää, ja joskus kirjasta toiseen vaihtaessa edellinen maailma meinaa seurata mukana. Kun on 5-10h ollut jossain ihan muualla, joku ovikellon soiminen on ihan hirveä pudotus.

Status quo

Saturday, January 17, 2009

Silmäkulmassa vilahtelee; laskin elukat vapaalle riemuitsemaan hetkeksi villistä ja vapaasta jyrsijöinnistä. Keittiöön mennessä eläin hyppää samantien pois roskiksesta ja onnistuu näyttämään häpeävältä. Tietävät hyvin, että roskisten tonkiminen - niiden paratiisi - on kiellettyä, ihan nounou.

Pari päivää sitten silmäkulmissa vilahteli ihan toisella tavalla. Olin nukkumaan mennessä ottanut yhden 25mg levarin helpottamaan unessa pysymistä. Levozinit helpottavat hyvin nukahtamista ja nukkumista pienilläkin määrillä, mutta niiden kanssa näkee aina villejä ja yksityiskohtaisia unia, joista on vaikea herätä. Tällä kertaa unet jatkuivat hyvin tehokkaasti vielä pystyyn nousemisenkin jälkeen.

Kävelin keittiöön keittämään kahvia ja näin samalla unta, että meillä oli vieraita ja joka puolella vilahteli tyyppejä ja kuului ääniä. Yhtäkkiä jalkaa alkoi vihloa ja samalla näin unta, että viereisellä leikkuulaudalla leikattiin oikein sahaamalla jotain jalan näköistä lihakimpaletta poikki. Siinä vaiheessa aloin miettiä, että nyt on jotain vialla, otin varoiksi yhden truxalin ja bentsoja ja menin takaisin nukkumaan. Olen ollut vähän varovaisempi levozinien kanssa tuon jälkeen; unien jatkuminen ja unista vaikea irtipäästäminen on vielä ihan ok, mutta jos mennään psykoosin rajamaille niin nounou. En tuossa vaiheessa luottanut todellisuudentajuuni edes sitä vertaa että olisin näpytellyt viestin duuniin, etten tulekaan, enkä tietysti koskaan saanut sitä sitten tehtyä lainkaan.

Olen taas alkanut lukea, hiljalleen, kevyellä aloituksella. Ahmaisin Remeksen Pahan Perimän (olen lukenut 12-vuotiaasta asti läpi about kaiken natsi-Saksa materiaalin mitä löydän, joten kirjan aihe osui nappiin) ja nyt luen Torey Haydenin Sähkökissaa. Sähkökissasta tuli jo ekoilta sivuilta mieleen William Whartonin Birdy, jonka luin tosin melkein kymmenen vuotta sitten ja josta tehtyyn leffaan petyin kirjan jälkeen ihan totaalisesti.

Kunhan keskittymiskyky vähän vielä harjaantuu, niin voin alkaa lukemaan vanhoja tentti- ja pääsykoekirjoja, joista sain aikanaan hillittömät vibat ja ahmin niitä 10h päivässä huomaamatta ajan kulua. Muutenkin Yhen k-hoidon tilanne alkaa olla sitä luokkaa, että pitää käydä etsimässä jostain yliopiston kirjastosta tms. lääkintäoikeuden perusteoksia. Joku raja mielivallallakin pitää olla ja vituttaa, ettei aikanaan lääkintäoikeus voinut vähempää kiinnostaa.

Ei siinä, että enää hirveästi huvittaisi istua Yhen kanssa tuntikausia puimassa läpi tilanteita ja tarkistamassa niihin liittyviä lakeja, asetuksia ja ohjeita niinkun joskus tehtiin, kun toimeentulotukipäätöksistä ja hallintomenettelyistä piti valittaa kaikki tasot läpi ennen kuin rahat tupsahtivat tilille ja olin nuori ja innokas fuksi. Yhen hyviä puolia on kuitenkin se, että sille kapulakieli ei ole hepreaa; sillä on ilmiömäinen kyky löytää hatarastakin tekstistä olennaisuudet ja käsitellä niiden merkitystä. En kestäis tyyppiä, joka ei osais täyttää omaa kelapaperiaan tai jolle olis turha selittää lain ja asetuksen eroa.

Alettiin eilen melkein riidellä siitä, miten Hitler toimi Kansainliiton suuntaan ennen Itävallan ja Tsekkoslovakian miehityksiä ja Puolaan hyökkäämiseen asti. Koko väittely jäi vituttamaan niin paljon, että kaivoin natsikirjastoni hyllystä ja minähän jumalauta näytän sille vielä joku päivä mustaa valkoisella.

Eli yhteenvetona: välillä vituttaa niin paljon, että energiaakin alkaa löytyä, mikä tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Mun ja Yhen välit ei ole erityisen lämpimät tällä hetkellä, mutta tullaan toimeen ihan ok. Nyt, kun lukeminen alkaa taas sujua, yksinolokin on ihan erilaista ja toisen läsnäolo välillä jopa häiritsevää. Eli jotakuinkin status quo.

Kiukuttelen.

Wednesday, January 14, 2009

Ei jaksa blogata. Siivoilen vitutuksenpurkuna, kun Yks käy himassa ohimennen sotkemassa ja kertoo, miten kotonakin ois kivempi olla jos ois siistiä. Mutta siivoaminen ei kuulemma riittäisi kuitenkaan, kun pitäisi siirtää huonekalut ja pestä seinät ja sisustaa uusiksi ja siirtää uunit ja pesukoneet ja kaikki. Nyt tyydyn noukkimaan sen pyyhkeitä ja astioita pitkin poikin.

Se oli kotona iltapäivään asti (ja meillä oli tietääkseni ihan hyvää aikaa), meni päikkäreille, sulkeutui sitten makkariin ilmeisesti puhumaan puhelimessa ja alkoi vetää kenkiä jalkaan sanomatta mitään. Kun kysyin, onko se lähdössä johonkin, se totes nuivasti et "tietysti, kylhän sä tiesit etten mä kuitenkaan koko päivää kotona oo". Ellen ois kysynyt, se ois kävellyt ulos sanomatta mitään niinkuin yleensäkin viime aikoina. Nyt tuli sitten sanomista siitä, että kiukuttelen.

No, mä nyt kiukuttelen. En oo paljon muuta tehnytkään pitkään aikaan eikä paljon mikään muu huvitakaan. Odottelen, että Kela maksaisi rahaa ja voisin lähteä evakkoon vähäksi aikaa ihan vaan selvittämään päätäni ja miettimään juttuja ja rauhottumaan ja vaikka landelle lukemaan. Ei oikein huvita nyt taas koko touhu.

Äitiyshaaveet ja päihteet

Friday, January 09, 2009

Viime aikoina on kirjoitettu paljon päihdeäitien pakkohoidoista. Jutuissa kirjoitetaan yleensä alkoholiongelman vaikutuksista lapsiin ja lasten kehitykseen, mutta silti itse äideistä puhuttaessa (haastattelut ym.) koskevat yleensä ns. huumeäitejä. Esimerkkinä Hesarin artikkelit Työryhmä ehdottaa pakkohoitoa päihdeäideille ja sitä seurannut Päihdeäitien pakkohoidolle ristiriitainen vastaanotto.

Uutisuskovaisena olen saanut sen käsityksen, että äidin huumeidenkäytöstä raskauden aikana ei koituisi lapselle samalla tavalla pysyviä vaurioita kuin raskausaikana reippaasti alkoholia käyttävillä. Aiheen ei pitäisi koskettaa kovin syvältä, koska en ole päihdeäiti, mutta on hyvin mahdollista, että minusta tulee vielä sellainen. Ja voin hyvin kuvitella vältteleväni julkisia palveluita huostaanottojen pelossa, varsinkin jos pakkohoito uhkaa. Vapaaehtoinen pakkohoito (= johon äiti antaa luvan, että hänet voi pitää hoidossa vasten tahtoaan vaikka haluaisi myöhemmin keskeyttää hoidon) on vielä ymmärrettävissä, mutta mitä hyötyä pakkohoidoista on?

Koska tiedän, että tätä blogia seuraa muutamakin päihteitten kanssa tuttavuutta tehnyt äiti, kertokaa vauvakuumeiselle, miten suhtaudutte eri hoitovaihtoehtoihin, millaisia kokemuksia esim. raskauden aikana saatavasta tuesta ja hoidosta on ja millaista seurantaa synnytyksen jälkeen th/sosiaaliviranomaisten puolelta on tullut? Miten luokitellaan riskitilanne, millä perusteilla lapsia huostaanotetaan jne? Haluaisin kuulla inhimillisiä kokemuksia ihan anonyymina, koska aihe on mulle jotenkin uhkaava ja pelottava.

Tottakai, jos jonain päivänä hankin lapsia, haluan olla täysin päihteetön ja lopettaa tupakoinnin ja kaikkea muuta. Mutta entä jos, entä jos sittenkin jonain päivänä retkahtaa? Onko korvaushoitoon sitoutuminen ainoa vaihtoehto, jos täysin kuivilla ei pysty olemaan, vai riittääkö sekään? Vai onko vain helpointa salata koko päihdehistoriansa viimeiseen asti, jos käyttö on satunnaista eikä kuosaamista?

Parisuhteet on perseestä

En tiedä kirjoitinko mustasukkaisuuden puutteesta hätiköidysti, mutta en sittenkään oikeastaan. Ei tää oo mustasukkaisuutta, vaan silkkaa rehellistä vitutusta.

Olen itse asiassa joka päivä ja hetki vaan tyytyväisempi siitä, mitä enemmän Yks viettää aikaa muiden kanssa kodin sijasta. Sen bentsoördäys lipsuu pahasti käsistä, jos huomautan asiasta tai siitä ettei se tee seurastaan sillä kovin haluttavaa, se kilaroi ja paiskoo ovia, että "en mä vittu tuollasen kiukuttelijan kanssa jaksakaan istua himassa" ja lähtee taas. Kiva, jos se käyttäytyy paremmin muita kohtaan - toivottavasti, tai muuten sillä ei taas kohta ole kavereita. Aiempiinkin välit on aikanaan viilenneet liiallisen sekoilun takia.

Tuntuu, että se haluaa tahallaan tehdä musta mustasukkaista tai jollain tapaa ärsyttää. Se lähtee aamulla puhelinsoiton saatuaan liikkeelle kertomatta mulle mihin menee, ilmoittaa jossain vaiheessa tulevansa kotiin ja rämpyttää postiluukkua ehkä kolmen tunnin jälkeen. "Just äskenhän mä vasta soitin, 20 minuuttia!" Silmät harittaa, askel horjuu ja kiukuttelu on kuin pikkulapsella. "Eti mun avaimet, vittu säkään et välitä paskaakaan, vittu mä vien sun avaimet sit, vittu et voi vähääkään auttaa." "Saatana miks sunkin pitää aina olla kärttynen, mähän oon ihan selvinpäin." Seuraavaksi syytetään mustasukkaisuudesta, mihin vastaan olevani valmis ottamaan välillä sen tytön parivuotiaan kersan hoitoon, kunhan se pitäisi Yhen poissa täältä sen aikaa. Selviäisin sillä järjestelyllä helpommalla.

Vähän vähemmän itkupotkukiukuissaan (muttei silti ihan selvinpäin, koska sellaisena sitä ei enää paljon näy) se blaastaa siitä tytöstä jatkuvasti, kuinka kiva se on, miten hieno tv sillä on, miten hyvin ne tulee toimeen, miten sen tytön poikaystävä ja mä voitas sopia yhteen ja miten hyväkroppanen se muija on vaikka sil on lapsia. En jaksa hirveästi vastailla, enkä ymmärrä mitä Yks ajaa takaa tai mitä se haluaisi mun reagoivan. Olisi ihan kiva tutustua siihen gimmaan, koska se vaikuttaa mukavalta ja tultais varmaan hyvin toimeen, mutta Yhden käytös ärsyttää. Oltiin sovittu menevämme porukalla baariin tänään; nyt tuntuu etten jaksa. Voisin hyvin lähteä sen tytön kanssa kaljalle, mutta en tiedä jaksanko Yhtä ja sen bentsoördäystä lainkaan.

Yhen käytös viime aikoina on saanut mut huomaamaan, että loppujen lopuksi voisi olla kaikille paras tilanne, jos Yks ja se tyttö ihastuisivat toisiinsa. Silloin meille kaikille ero olisi helppo, voitaisiin pysyä ystävinä jne. Sen sijaan pelkästään yhen huonon käytöksen takia lopettaminen olisi ikuinen, kestämätön kriisitilanne, jonka seurauksia setvittäisiin pitkään, eikä vähiten asuntojen ja yhteisen omaisuuden takia. Välitän Yhestä edelleen, mutta en kaipaa tällaista parisuhdetta. Vuosia ajattelin, että kunhan lopetetaan vetäminen, kunhan toinen pääsee hoitoon, kunhan asiat vähän vakiintuu, niin suhde ei voi olla paranematta ulkoisten ongelmien poistuessa. En ajatellut, että arkipäivän tyhjyys ajaisi Yhen sekoilemaan entiseen malliin hoidosta huolimatta. Luulin, että sillä oli riittävästi motivaatiota skarpata, kun k-hoitoonpääsy oli sille aluksi niin iso juttu.

Nyt on turhautunut olo, kiskon keppanaa ja pikkusen xanoreita, jos olo vähän helpottaisi. Jos voisin tehdä taikatempun simsalabim, taikoisin itseni omaan kämppään sopivan matkan päähän niin, että voisin vain hypätä yli muuttoprosessit, kämppäjonotusajat lopullisen päätöksen jälkeen (miten sillä välin pitäisi tulla toimeen???), syyllistämiset, riidat, kaikki. Haluaisin vain herätä huomenna omasta pienestä kaksiosta tavaroineni ja eläimineni ja unohtaa viimeiset vuodet. Ehkä kuulostaa julmalta, mutta just nyt en halua ajatella tänhetkistä pahaa oloa sen enempää, enkä kaikkia eroprosessiin liittyviä vaikeuksia ihan siitä syystä, ettei minusta varmaan ole käymään niitä läpi. Juutun tähän, kituutan, yritän olla välittämättä ja olla mahdollisimman paljon yksin ja antaa parisuhteen kulua hiljaa pois, (huom!) ellei mikään muutu. Jos se olisi kivuttominta kaikille.