Tauosta, joka tuntui aikaansa pidemmältä

Sunday, August 29, 2010

Pitkän tauon jälkeen Erroristi palaa muiden alter egojensa joukosta takaisin Blogistaniaan. Pitkän tauon jälkeen oli niin hämmentävää huomata tuntevansa tarvetta kirjoittaa päihteistä ja niiden vaikutuksesta elämään, että ajatukseen sopeutuminenkin vei jo aikansa. Pitkän tauon jälkeen - niin pitkän, että päihteiden ehti jo varomattomasti unohtaa olevan ongelma jo itsessään - päihteidenkäyttö palasi vaikuttamaan arkeen, identiteettiin ja ajatteluun. Ja vaikka Erhealbumi alunperin oli vain joku helppo väylä purkaa tunteita, kokemuksia ja ajatuksia olosuhteissa, joissa lähellä ei syystä tai toisesta ollut ketään jolle purkautua, niin tiettyjen olosuhteiden jatkuessa Erroristista tuli aina vain enemmän päihdeblogaaja ja Erhealbumista päihdeblogi. Ja sitten blogin päivittäminen ei enää tuntunut tarpeelliselta.

Viimeisimpien merkintöjen aikoihin olin jo aikaa sitten käynyt kunnialla läpi lähes kahden kuukauden reflat Yhden aloittaessa samaan aikaan omaa Cooperin testiään osastolla, vähän kuin lämmittelynä tulevaan korvaushoidon kujanjuoksuun. Sen korvaushoitoaikaa en halua ajatella liian paljon vieläkään. Sen vuoden aikana toiveikkaasta, helposti innostuvasta ja uusia asioita etsivästä ihmisestä tuli ensin masentunut, uneton ja jatkuvasti vajareista kipeä; ajan mittaan ahdistunut, epävarma, itkuinen ja toivoton. Taukoamaton pelko, epävarmuus ja epätoivoinen alistumisen pakko ottivat parisuhteen arjen haltuun niin kokonaisvaltaisesti, että yrittäessäni osallistua, tukea ja ymmärtää lauloin itseni siihen samaan suohon. Koska tein parhaani sen eteen, että kotona ahdistusta ja pettymyksiä voisi käsitellä ja purkaa, en tajunnut, että pitemmän päälle ei sen vuoksi jäisi mitään paikkaa, johon klinikalla ei olisi valtaa ja johon mennessä ahdistuksen voisi jättää pois ja unohtaa niiden syyt. Kodista tuli klinikan jatke, ja hoidon tuottaman ahdistuksen ja kahlitun, alistavan epävarmuuden kierre vaati tuskaisesti kitisten jatkuvaa käsittelyä, ja me hölmöt annoimme sitä sille. Epävarmuus, pettymykset ja petetyiksi tulemisen tunne, mielivaltainen kontrolli ja toisen ikuinen palelu ja pahoinvointi annoksen kantaessa enintään iltaan asti söivät elämästä kaiken muun sisällön.

Ajan mittaan muihin klinikan asiakkaisiin väkisinkin tutustui jollain tasolla, Yks nopeammin ja minä sen kautta pikkuhiljaa, joihinkin. Muutamia oli välillä samassa työharjoittelupaikassa kuin minäkin, missä aloin reflojen loputtua ja ensimmäisen toimivan mielialalääkkeen löydyttyä toipua ikuiselta tuntuneesta masennuksesta, ja missä varsinainen eksyneiden ja kuntoutuvien koalitio roikkui yhdeksän euron päiväliksalla kiinni säännöllisessä päivärytmissä ja ennen kaikkea sosiaalisessa ympäristössä, ja missä olemassaoloa ja merkitystä ei määritelty hihnoilla, hinnoilla ja hepatiiteilla.

Emme selvästikään olleet ainoita, joille klinikka aiheutti epätoivoa ja hammastenkiristystä. Toisille se tietysti oli samanlainen piikki perseessä kuin poliisi, haastemies, bentsojen hinnannousu, pikkumaiset velkojat ja vetämistä vaikeuttava huumausainelainsäädäntö. Ts. paska lafka, joka silkkaa vittumaisuuttaan sanktioi liiasta sekoilusta ja kuosaamisesta, ja jota siis piti kusettaa seuloissa muovipurkeilla, feikkivehkeillä ja muoviletkuilla ja kehonrakennusravintolisillä, ja jonka kanssa kissa-hiiri -leikki ilmeisesti toi jotain epämääräistä sisältöä joidenkin elämään. Toisilla ongelmat olivat raadollisen todellisia: kun klinikalla etukäteen suullisesti hyväksytetty hammaslääkärissä saatu kymppipami näkyi seuraavan päivän seuloissa, tuli seulalistaan likamerkintä ja jokaisesta likaisesta seulasta saatettiin ilmoittaa lastensuojelulle, jotta lasten huostaanoton tarvetta voitiin seurata. Pari paniikkihäiriöisen kertaluontoisesti säännöistä huolimatta ottamaa ja pistoseuloissa havaittua pamia saattoi johtaa ilmoitukseen työpaikalle, työpaikan välittömään menettämiseen koeajan perusteella, lastensuojelun kontrollikäyntiin, kaikkien kallisarvoisten loma-annosten menetykseen ja siten käytännössä mahdottomuuteen saada tai edes kunnolla hakea työpaikkaa. Rehellisyyden nimissä on todettava, että usein ongelmiin joutunut asiakas oli ottanut jonkin tietoisen riskin tietoisena säännöistä, tai kaikkia kuulemiani asioita en voi mitenkään todistaa tosiksi, ja että aina joillakin klinikkalaisilla on tapana valittaa suureen marttyyrin ääneen epäoikeudenmukaista kohteluaan, kun on vaikkapa taas kerran jätetty ilman päivän lääkettä. "Väittivät että oon sekasin, vittu mäkö sekasin, saatana, sano hei, sanossää, oonko mä muka sun mielestä sekasin? Otin mä pari beneä aamul, mut mun toleransseilla ei kyl näy päälle, ei ne ees toiminu..." ...ja tarina jatkuu puheen muuttuessa aina vain sammaltavampaan suuntaan, silmien pyöriessä eri suuntiin ja "nyt mä skarppaan kun meen Alkon kassalle, siel ne aina tsiigaa" -kävelyn mennessä ryhdikkäästi siksakkia. Meitä on joka junaan.

Anyway. Edelleen rehellisyyden nimissä on sanottava, että suurin osa klinikan vaikeuksista - omituisista sääntömuutoksista (jotka vaihtelivat tasan sen mukaan kuka hoitsu puhui ja myös sen mukaan kenelle asiakkaalle puhuttiin), vaikeuksista saada parin minuutin lääkkeenjaon lisäksi mitään muuta hoitoa, ad absurdum - suurin osa oli kuitenkin harmittomia ja merkityksettömiä, eli niiden merkitys oli lähinnä kaiken epämääräisyyden ja ikuisten epäselvyyksien ja muutosten aiheuttamassa kollektiivisessa epäluottamuksessa ja epävarmuudessa. Jos kaikki vaikeudet olisivat olleet yhtä harmittomia ja siis lähinnä vain ärsyttäviä, niin sellaiseen kuitenkin tottuu, asennoituu ja sopeutuu. Sekin, että korvaushoidon määritelmiin sisältyvä psykososiaalinen kuntoutus on yleinen vitsi - sitä ei siis ole - on täysi sivuseikka. Todelliset ongelmat tulivat konkreettisesta kontrollista, liikkumisen, sosiaalisen elämän, työnhaun ja opiskelun rajoittamisesta, tietyllä tasolla jopa seksielämän lääkkeellisestä säännöstelystä, ja ennen kaikkea siitä, ettei mihinkään voinut koskaan luottaa tai varautua. Hoitajan kanssa sovittu keskusteluaika saattoi kadota kokonaan; lääkäriaikaa tai edes yhden päivän lomaa haettaessa kolme eri hoitajaa saattoi unohtaa mainita asiasta eteenpäin, ja kun se lopulta eteni kirjallisena pyyntönä, tuli anomus käsitellä tiimissä, joka ehkä kokoontui tai jätti kokoontumatta, ja josta nyt saattoi aina ajoittain puuttua joku jota ilman asiaa ei voitu päättää. Ajan kanssa oppiessa tuli selväksi paikan ainoa selviytymisen sääntö: älä luota, älä usko, älä toivo. On inhimillistä unohtaa suullinen pyyntö tai viesti; on inhimillistä unohtaa viestilapun toimittaminen jonkun työpöydälle tai vastata soittopyyntöön, ja näin lähestulkoon kaikki oli kuitattavissa valitettavina tapahtumaketjuina, joista kukaan ei ollut vastuussa ja joista huomauttaminen itse asiassa oli hyvinkin tulkittavissa asiakkaan heikoksi hoitomyöntyvyydeksi ja alhaiseksi motivaatioksi. Päivän risteilylippulahjakortit jäivät käyttämättä, koska kuukausi etukäteen varattu loma-anomus "unohtui" järjestelmällisesti, tai seulaanpääsyä ei myönnetty, jotta loman vaatimat puhtaat seulat olisi saanut näytöksi asti, tai tiimi ei ehtinyt käsitellä, tai loma-anomusten toimitusaikoja muutettiin, ja asiasta oli kyllä tarkoitus tiedottaa jossain vaiheessa asiakkaillekin, kunhan ehditään tai saadaan hankittua keltaisia aanelosia ilmoitustaulua varten.

Ääh. Vanha tuskastuminen ja ne monet itkuiset yöt ja menetetyt päivät, hyvät suunnitelmat ja työpaikat palaavat mieleen vaikkei haluaisikaan. Tällaiset asiat pitäisi kuvailla jälkikäteen yleisluontoisesti ja keskittyen välittämään vain menneitä tuntemuksia ja suuria linjoja, ei yksittäisiä esimerkkejä. Eriteltyjen esimerkkien perusteella voi aina kuittailla puskasta, että eihän tuollainen nyt voi aikuisen ihmisen mieltä niin paljon painaa; sopeutua täytyy; ei se nyt helppoa ole kellään resurssipulan alla ja vakanssien vähetessä; asennetta vähän peliin; jopas pienistä on elämä pilalla. Kokonaisvaltaisuutta ei voi välittää.

Joka tapauksessa. Lopulta Yhden hoito klinikalla päättyi, ja hoitoon mennessään väsynyt ja toiveikas tapaus oli välinpitämätön, tunnekuollut, umpilukossa ja kykenemätön luottamaan mihinkään, kehenkään, ja kaikkein vähiten siihen, että kirjallisesti sovituilla säännöillä tai edes omalla toiminnalla olisi jenin vertaa vaikutusta siihen, millaista kohtelua saa. Tunnekuoleman katsominen oli pelottavaa, ja pelottavinta oli, ettei se lähtenyt pois, ja elin lopulta aivan liian kauan jäisen kuoren kanssa, jonka sisällä tuntui olevan pelkkää hyytävää ja täydellisen lukittua ahdistusta ja välinpitämättömyyttä. Parisuhde päättyi joitakin kuukausia korvaushoidon jälkeen, kämpän saaminen vei aikansa, ja nyt pienessä yksinasujan yksiössä ei ole mennyt puoltakaan vuotta.

Aloin taas käyttää satunnaisesti buprea noin puolen vuoden putsin tauon jälkeen. Ensin ihan snadisti, pari murua yleisinä juhlapyhinä kerran kuussa tai kahdessa, sitten ahdistukseen ja kipuihin, sitten päästäkseni sen varjolla pois kotoa ja pystyäkseni nukkumaan. Reilu vuosi "lopettamisen" eli kesän 2008 jälkeen olin taas enemmän tai vähemmän fyysisesti koukussa, sen verran etten halunnut kärsiä refloja ennen kuin olisi pakko, tai missään nimessä en ennen kuin olisin saanut oman kämpän missä kitua ne viikot rauhassa. Halusin hoitaa työharjoittelusopparin loppuun, pitää kiinni syystä lähteä ulko-ovesta kun kotona paniikki tiheni ja ylipäätään roikkua kiinni edes jossakin, kun psyyke ja parisuhde ja koti, se kaikkein tärkein ja ensimmäinen oikea sellaiselta tuntunut ja rakas kymmeneen vuoteen, rapistuivat ympäriltä ja sain jatkuvasti kuulla ja tuntea olevani syypää siihen, että tunsin niin. Kaikki vika kun oli ihan omassa päässäni, ja ruikutin turhasta kun en omaa elämää keksinyt. Osittain varmaan niinkin, mutta ilman elämääkin oli askel taivaan porteille sulkea ensimmäistä kertaa ovi takanaan uudessa yksinäisessä kämpässä.

Buprekoukku ei vaikuttanut elämään millään tavoin. Se oli vain jotain, mitä oli pitänyt omana säälittävänä oljenkortenaan sen aikaa kun kaikki meni päin helvettiä, ja kotivieroitus ja reflojen läpikäyminen olivat itsestäänselviä asioita, jotka toteutuisivat heti, kun olisi kämppä ja pää alkaisi olla jotakuinkin kunnossa kaiken sen kammottavan kriisin jälkeen. Tänä kesänä päätin pitkin hampain päästää itseni vielä nauttimaan kesästä ja aloittaa reflat kaikessa rauhassa heti, kun syksyn mustikkahillot olisivat purkeissa.

Se vaihe on nyt, ja kesällä huomasin olevani raskaana, ja kohtuullisen pitkällä kaiken lisäksi. Ensireaktiona varatun keskeytysajan peruutin saatuani puhuttua kaikessa rauhassa ja kunnolla niin tulevan isän kuin lääkärinkin kanssa; keskeytys oli vaihtoehto siihen asti, että lääkäri kävi läpi alkuvaiheen mahdolliset päihteidenkäyttöni niin subun, masennuslääkkeiden, tupakan, spiidin, bentsojen kuin alkoholinkin osalta ja näytti vihreää valoa. Kaikella todennäköisyydellä lapselle ei olisi pitänyt tapahtua vahinkoa, tai toisin sanoen kaikella todennäköisyydellä lapsi syntyisi täysin normaalina ja terveenä huolimatta siitä, mitä olinkaan kertonut tehneeni ennen positiivista testitulosta. Sittemmin ultrassa Muhkura todettiin normaalikokoiseksi, eläväiseksi, normaalirakenteiseksi ja kaikin puolin terveen oloiseksi. Siihen asti olin jarrutellut omaa asennoitumistani raskauden jatkamiseen, mutta kätilöiden ja hoitajien innostus (aitoa vai erityisen ihanaa ammattitaitoa? ;) ja onnittelut sinetöivät sikiön kohtalon siltä osin kuin minä siihen vain voin vaikuttaa.

Suurin paniikin aihe oli pitkään se, olisiko tulokkaalle turvallista pitää kiinni suunnitelmien mukaisesta vieroitusaikataulusta. Toinen, vaikkakin toissijainen, huoli oli se, joutuisinko väkisin suljettuun osastovieroitukseen vai saisinko vierottautua rauhassa kotisohvalla ihan itsekseni vikisten. Yksi tähänastisen elämäni varmasti parhaita hetkiä oli, kun molemmat suunnitelmat saivat ei vain vihreää valoa, vaan lisäksi myös rohkaisua ja kannustusta, jopa positiivista palautetta sekä siitä motivaatiosta, mikä vieroitukseen oli, että Muhkuran turvallisuuden varmistamisesta ennen vieroitusta. Eikä ole kauaa siitä, kun olisin itkenyt niin hyvässä kuin pahassa kykenemättä kontrolloimaan sitä mitenkään, mutta jo muutama kuukausi opettelua elämään omassa rauhassa ja ilman ahdistusta ja syyllisyyttä olivat palauttaneet psyykenkin tilaan, jossa oli mahdollista vain hymyillä ja hymyillä monta päivää ja viikkoa hyvistä uutisista eteenpäin.

Olen nyt siis odottava päihdeäiti, ja raskauteen ja lisääntymiseen liittyvät hoitosuhteeni määrittyvät sen mukaan. Ainakin toistaiseksi tunnen olevani varsin onnekas, koska olen saanut tehdä itse kaikki tärkeät valintani ja päättää lapsen pitämisestä, vieroitukseni ajankohdasta ja sen paikasta, tukilääkityksestä ja tavasta, ja kaikki toiveeni näiden suhteen on lämpimästi hyväksytty hoitopuolella ilman holhoamista, ja annettu asiallisia ja realistisia neuvoja ja palautetta. Mikä parasta, hämmennyin ja huomasin, että ilmeisesti ensimmäistä kertaa saan joltain ammatilliselta auktoriteettitaholta (ei koske duuniesimiehiä, ne kuuluvat ihan toiseen auktoriteettikastiin...) asiallista ja rakentavaa palautetta, realistisia odotuksia ja vaatimuksia, kannustusta, rohkaisua, kehuja ja kohtelua täysivaltaisena, itsenäisenä ihmisenä ilman alentuvuutta, asiatonta tai ammattitaidotonta mielivaltaa tai holhoamista. Toisin sanoen olen ensimmäistä kertaa rakentamassa luottamuksellisuuteen, humaaniuteen ja ammattitaitoon perustuvaan kunnioitukseen pohjautuvaa vapaaehtoista kontrollisuhdetta ja törmään ensimmäistä kertaa siihen, että inhimillistä ymmärrystä ja ammattitaitoa vaativissa töissä on niihin sopivia ihmisiä. (Ja tämä epävarma lottovoiton tunne kaiken lisäksi tilanteessa, jossa olin varautunut tulevaisuuden takia kerrankin alistumaan henkiseen lyömiseen, syyllisyyteen, holhoamiseen ja mielivaltaiseen kontrolliin. Vaikka aikaa on mennyt, en uskalla vielä luottaa siihen, ettei ehkä jo seuraavalla käynnillä paineta maanrakoon, ja jatkan mieluisan tietoisesti hyvää mieltä hyvästä tuurista...)

Jatkossa raskauden aikana käyn seuloissa, saan ylimääräisiä ultria, masennus- ja paniikkilääkityksiäni arvioidaan mahdollisten muutostarpeiden varalta, minulla on numero johon voin soittaa jos on kysyttävää, hätä tai muuta asiaa. Minä voin soittaa, ilman ajanvaraustoimistosta klo 09-10 viikko etukäteen varattua puhelinaikaa! Pienestä syntyy ihmisen onni, tai tässä tapauksessa luottamus ja turvallisuudentunne... Jo se, miten hyvässä hengessä tilanteeseen tietenkin kuuluvasta kontrollista keskusteltiin, sai aikaan sen tärkeimmän mitä tässä tilanteessa voi olla: tunteen ja vankan varmuuden siitä, että vain minä voin vaikuttaa siihen, miten terveenä lapsi syntyy. Tunnen itseni lapseksi kun huomaan, että tiedän ja tunnen täydellisen varmasti pystyväni kaikkeen siihen mitä on tarvis, eikä sen ihmeen aikaansaamiseen tarvittu kuin hetki täysivertaisena kohtelua ja siinä sivussa vihjaus luottamuksesta ja uskosta, että pystyn kyllä, nimenomaan koska niin haluan. Näin helposti me lapset, aikuiset, aikuislapset ja lapsiaikuiset olemme manipuloitavissa. :) Jos sitä taitoa olisi enemmän ja oikeilla ammattialoilla hyvässä tahdossa, niin pahoinvoinnista ei aina tarvitsisi tulla kierrettä.

Tällä hetkellä olen juuri aloittanut sovitusti vieroittautumisen kotioloissa. Olen varautunut alkoholittomalla siiderillä, vaniljajugurtilla ja mustikkahillolla, ja tulevan isän lisäksi parilla muulla ihmisellä, jotka auttavat tarvittaessa käymällä kaupassa tai tuomalla suklaata tai vessapaperia. Nyt on vasta takana unettomia öitä ja kananlihaa, muutaman päivän kuluttua alan kipeytyä kunnolla, ja pahimmassa tapauksessa olen sen jälkeen viikosta kolmeen viikkoon vain tärisevä ja hikoileva möykky kalpeaa lihaa takkuisen pehkon ja nahkean peiton alla. Uskon kuitenkin heti muuton jälkeen aloitetun vieroitusvarautumisen eli välipäivien ja jatkuvasti vähennettyjen määrien vaikuttavan edes jotenkin, ja fyysiset oireet ovat muutenkin yhtä tyhjän kanssa, koska ne eivät lamauta kuin vireyden ja sosiaalisen elämän. Psyyken reagointi refloihin on toistaiseksi täysi arvoitus, koska aikaisemmilla kerroilla levottomuutta, ahdistusta ja unettomuutta on voinut kohtuullisen pitkälle hallita alkoholin avulla. Tällä kertaa sitä tukirankaa ei ole, mutta yritän pitää kiinni siitä ajatuksesta, että yhdeksään kuukauteen ja kahdeksaantoista vuoteen verrattuna ei edes viikon tai kahdenkaan tuskainen valvominen reflojen takia tunnu perkele missään. Oli sitäpaitsi aika jo lopettaa se tissuttelukin, tiedä miten pahasti se olisi äitynyt tavaksi ilman pätevää syytä lopettaa se kokonaan.

Kello tulee viisi aamulla, ja olen varmaan kirjoittanut ihan riittävästi tälle yölle. Niskaakin särkee; on ilmeisesti aihetta vaihtaa tietokoneen paikkaa paremmaksi öisten blogaussessioiden kannalta. Tiedän, että viimeiset kaksi vuotta olisi voinut tiivistää pienempään tilaan ja se olisi ollut monessa suhteessa myös fiksua, mutta naseva referointi vaatisi sisällön tarkastelua syvemmällä ajatuksella, ja tiettyjä aikoja on parempi olla ajattelematta enempää kuin on pakko niihin kuuluvien muistojen olemassaolon tunnustamisen lisäksi.

Jatkossa postaukset tulevat joka tapauksessa olemaan lyhyempiä ja ilmestymään vaihtelevin väliajoin riippuen siitä, miltä tuntuu. Jatkossa varmaan tulen jopa oikolukemaan postaukset ennen julkaisemista...

Jos joku vanha lukija sattuu huomaamaan, niin olen yhtä tyytyväinen mahdollisesta vuorovaikutuksesta kuin ennenkin. Ja helvetti, rynnätköön vaikka armeijakunnallinen niiden helvetillisten *hrrr* mammafoorumeiden Täydellisiä Äitejä saavillisineen heittopaskaa, antaa tulla. Onneksi on tärkeämpää ajateltavaa kuin se identiteettihäiriöisten ämmien loanheitto, vaikka henkilökohtaisesti se onkin vielä kokematta.

Erhealbumi on siis taas avattu, sivuja täytetty ja tilahan ei kesken lopu.

Kolmion kokoinen kylmäkaappi

Friday, September 18, 2009

Kuten näkyy, en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Yksi iso syy siihen on se, että niin monet asiat liittyivät Yhen korvaushoitoon ja siinä jatkuvasti vastaantulleisiin ongelmiin, enkä halunnut kirjoittaa niistä tunnistamisen helppouden takia. Enää sillä ei ole väliä.

Yks lopetti metadonihoidon viikko sitten ja vierottautuu parhaillaan kevyellä subukuurilla välttääkseen pahimmat oireet. En pelkää oikeastaan juuri lainkaan, että se jatkaisi subun vetämistä reflojen loppumisen jälkeen (toisin kuin monet muut hoidon "kesken" lopettaneet...), mutta epäilen vahvasti sen alkavan taas juoda. Ja bentsosekoilusta olen saanut ihan tarpeekseni. Alkusyksystä olin evakossa jonkun aikaa, kun yhden ulkomaanreissun jälkeen se kiskoi norsuntappomäärät bentsoja ja viinaa, ihmetteli sen jälkeen pillereiden vähyyttä, syytti ja epäili niiden varastamisesta niin mua kuin kaikkia muitakin ja repi sen jälkeen vainoharhapsykooseja viikon verran. Kämpästä hajosi paikkoja, täällä hääri kuulemma jatkuvasti lauma pieniä japanilaisia, pikku-ukkoja vilahteli nurkissa ja salakuuntelulaitteita ja poliiseja oli piilossa joka nurkassa. Ovet barrikoitiin ja käytös oli täydellisen arvaamatonta. Pakkasin arvotavarani ja vaihtovaatteet siinä vaiheessa, kun se oli ensin sulkenut mut parvekkeelle ja sen jälkeen vessaan eikä meinannut päästää pois.

Aloin kesän aikana viettää aikaa kodin ulkopuolella, ja mikä pahinta, olla öitä poissa. Tai pahinta tietysti oli, että aloin viettää aikaa miespuolisen työkaverin ja sen kavereiden seurassa. Kaksi kertaa pistettiin poikki ja kaksi kertaa palattiin takaisin yhteen, enkä jälkikäteen voi ymmärtää miksi. Ilmeisesti vain pelkäsin muutosta ja tyhjän päälle jäämistä, ja myönnän kyllä, että olen oppinut pitämään tätä kämppää enemmän kotina kuin yhtäkään asuntoa yli kymmeneen vuoteen, enkä ollut valmis luopumaan kämpästä. Kai minussa on takertujaa vielä enemmän kuin luulin: ei ehkä niinkään ihmiseen kuin siihen vakauden ja arjen tarpeeseen, en halunnut radikaaleja muutoksia tai draamaa. Mutta en vain osannut luopua.

Tällä hetkellä tilanne on jotakuinkin siedettävä: Yks viettää aikansa omassa huoneessaan, mutta pariin kuukauteen ei ole vaihdettu ystävällistä sanaa. Enintään kohtelias kommentti siitä, että kiva että jompikumpi vei roskat. Keskustelu on lyhyttä, tylyä ja suureksi osaksi jäätävän kylmää. Minusta on vain luonnollista haluta tässä tilanteessa viettää aikaa mahdollisimman paljon kodin ulkopuolella, enkä ymmärrä miksei Yks hyväksy sitä. Jokainen poissa viettämäni päivä muuttuu sen puheissa neljäksi, jokainen yö kolmeksi. Kavereiltaan se kerjää sympatiaa kertomalla mun poissaoloista näitä muokattuja lukuja ja kertoo sitten voitonriemuisena marttyyrina, miten "kaikkien muidenkin" mielestä mun poissaolot on loukkaus parisuhdetta kohtaan. Minusta tämä parisuhde kokonaisuudessaan on loukkaus parisuhdetta kohtaan.

Olen parin kuukauden ajan tilannut asuntoilmoituksia Oikotieltä ja käynyt muutamissa näytöissäkin, mutta asuntojen kalleus pelottaa. Tarvitsisin kämpän joltain säätiöltä, mutta niihin hakemukset on olleet vetämässä jo kohta puoli vuotta ilman yhtäkään yhteydenottoa. On/off-tilanteen takia pistin asunnonhaun kesällä jäihin muutamaksi kuukaudeksi, mutta nyt aion lopulta tarttua itseäni niskahiuksista ja aloittaa soittelun asuntosäätiöille ja kaupungin asuntopalveluihin kestämättömään tilanteeseen vedoten. Mielenterveyskään ei kestä tätä enää kauaa. Viimeksi kotiintullessa jouduin istumaan aikani rappukäytävässä blokatun välioven takana anellen sisäänpääsyä ja lopulta uhkailemalla poliisilla, ellen pääse kotiini sisälle. Seuraavalla kerralla en anele, vaan soitan samantien vuokranantajalle ja sen jälkeen poliisille.

On helpottanut uskomattoman paljon, että on ollut paikka kodin ulkopuolella jossa viettää aikaa ja mihin voin aina mennä, jos en pysty olemaan kotona. En tajunnutkaan, miten suuri helpotus se voi olla, että voin hätätilanteessa aina lähteä tarvitsematta selitellä ja häpeillä. Myös se, että joku tukee lähtösuunnitelmissa kuitenkaan syyllistämättä tai painostamatta helpottaa. Olen ilmeisesti ollut viime vuosina yksinäisempi kuin kuvittelinkaan ja alan vasta oppia, millaista normaali sosiaalisuus on.

Vanhat virheet, uusia ei tiedossa

Tuesday, July 07, 2009

Yks on taas katkolla. Parisuhde sai siitä jatkoaikaa ja yhden yrityksen lisää: viime kuukausina olen joko ollut itse vähän väliä lähdössä tai toinen on käskenyt pistää kamat kasaan. Motivaatio suhteeseen panostamiseen oli varmaan aika heikoilla molemmilla. Nyt vietän omaa yksityistä (ja yksinäistä) aikaa kotona, missä on kerrankin hiljaista ja rauhallista, ja Yhen palattua kotiin katsotaan onko tilanne selvinpäin erilainen. Odotettavissa molemmilla siis nollatoleranssia, ainakin yritystä siihen.

Olen tavannut viime aikoina liikaa ihmisiä, joiden kanssa on tullut vedettyä ja juotua liikaa. Typeryydestä kärsii taas; miten voi olla joka kerta niin tyhmä, että ajattelee miten "viikko kipeenähän ei ole yhtään mitään, helppo juttu, ei mitään huolta". Joka kerta silti vituttaa - viikon krapula melkein turhan takia. Onneksi olen kai taas terveenä siinä vaiheessa kun toinen tulee katkolta.

En saanut opiskelupaikkaa, en mitään niistä, vaikka oikeasti yritin ja uskoin pääseväni vähintään yhteen paikkaan sisälle. Ensin olin itku kurkussa, nyt en jaksa enää oikein ajatella asiaa. Yksi vuosi taas lisää työttömänä, luulisin. Ei kai se niin vakavaa ole. Turhauttavaa kyllä, ja taas joutuu keksimään väkisin syitä nousta aamulla.

Parin vuoden takainen silloinen hyvä kaveri soitti säädyttömän aikaisin aamulla ja pyysi lainaa muuntosakkojen maksuun, ettei joudu lusimaan. Viimeksi samassa tilanteessa se maksoi sovitusti kaiken takaisin, nykyään en luota siihen enää. Sillä ei olisi mitään menetettävää vaikka jättäisi maksamatta, ja ihan rehellisestikin omakin budjetti on niin heikoilla ettei siitä irtoa. Ei kai mun siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, ettei kukaan enää lainaa sille sakkorahoja? Jos kyse edes on sakoista, ikinä tiedä.

Rahatilanne on aika heikko, tuli mokattua isomman rahan edestä jokunen viikko sitten ja korjausyritykset lähinnä pahensivat asiaa, niinkuin aina . :) Löysä raha valuu aina sormien välistä...

Välitila ja muutosodotus

Saturday, May 23, 2009

Kiirastuleksi kai sanotaan sitä välietappia, missä ihmisen tulisi sovittaa syntinsä ennen oikeutta astua paratiisiin. Tuntuu kuin kituisin epämääräisessä välitilassa, vailla tietoa pääteasemasta, onko sovituksen jälkeen edessä huoleton ja turvallinen paratiisi vai ikuinen epätoivo?

En osaa enää uskoa tulevaisuuteen. Vielä viime vuonna ajattelin, että kun kamasta pääsee eroon ja elämä vakiintuu, on mahdollisuus ja oikea aika alkaa toteuttaa pitkäaikaisia elämänmittaisia unelmia perheestä, kodista ja turvallisesta tulevaisuudesta. Nyt haaveilu tuntuu itseivalta, naiivilta eskapismilta. Mikään ei sinänsä mene huonommin kuin ennen, mutta en osaa elätellä toivoa - uskosta puhumattakaan - että olisi pientäkään mahdollisuutta vakaasta ja rauhallisen onnellisesta aikuisiästä parisuhteineen ja perheineen.

Puhuin jonkun aikaa sitten pitkään älykkään ja äärettömän sydämellisen ja mukavan viisikymppisen pariskunnan kanssa, joka putosi kymmenen viime vuoden sisällä työelämästä työpaikkakiusaamisen, sairaslomien ja töiden loppumisen takia. Nyt heillä ei ole mitään muuta, mutta ovat ainakin onnellisia yhdessä. Kolmekymmentä vuotta taatulla toimeentulolla turvallisesti perheen kanssa, ja sitten kaikki lähtee alta. Vaikka mahdollisuudet siihen, ettei itselle kävisi koskaan noin ovatkin äärimmäisen pienet, niin vielä pienemmältä tuntuu mahdollisuus kolmenkymmenen vuoden vakauteen, rakkauteen ja turvallisuuteen.

En tunne olevani masentunut, teiniangstinen tai ainakaan yritä olla jotenkin trendikkään tiedostavan kyyninen. En vain voi uskoa, että sellainen lottovoitto kuin onnellinen elämä voisi losahtaa kohdalle, varsinkin kun se pitäisi jaksaa ja osata rakentaa nykyisistä lähtökohdista. En haluaisi ajelehtia vuosikymmeniä parisuhteesta toiseen, yksinäisyydestä syvempään, rahapulasta ja pätkäduunista toiseen, koulutuksesta toiseen ja kaupungista toiseen. Ensimmäistä kertaa koskaan melkein - mutta kuitenkin vain melkein - olen välillä toivonut viettäneeni viimeiset kymmenen vuotta tulevaisuusorientoidummin ja tehneeni valintoja miettien huomista pidemmälle. Tosin kaikki yritykset vaikuttaa useiden vuosien päähän hakeutumalla psykiatrisen hoidon piiriin ja pyrkimällä kuntoutustuelle ja terapiaan ovat epäonnistuneet surkeasti. Neljän vuoden jatkuvan yrittämisen jälkeen en enää jaksa, ja jätin julkisen terveydenhoidon pois elämänedistyskeinoistani reseptien uusimisia lukuunottamatta.

Aina kaikkeen pettyneinä vaiheina, kun kaikki tuntuu pettäneen alta ja unelmat ovat unohtuneet eikä uusia ole vielä ehtinyt tulla tilalle, on joku takaraivossa riuhtonut pystyyn ja suoristanut selkärangan, ja pieni ääni päässä hokee, kuinka jokainen ihminen on loppupeleissä yksin elämänsä kanssa, ja kukaan ei rakenna uutta ellen minä itse. Se antaa uskoa siihen, että aina syntyy uutta ja ettei koskaan ole pakko olla riippuvainen kenestäkään muusta. Nyt vain odotan, mikä on seuraava vaihe, missä kaupungissa, kenen kanssa, yksin, työttömänä, opiskelijana vai jonain aivan muuna. Aina se uusi vaihe on kuitenkin tullut ja sitä odotan nytkin. Opiskelupaikan saaminen olisi vahva lähtölaukaus ja mahdollisuus rakentaa jotain täysin uutta, ehkä jopa ensimmäistä ammattia ikinä.

Yhen kanssa yritetään vielä. (...) En tarkkaan tiedä miksi, ja välillä tunnen itseni todella epäreiluksi haaveillessani kuitenkin samaan aikaan elämänmuutoksesta ja vanhan painolastin repimisestä rikki. Toisaalta olen välillä todella onnellinen ja haluaisin uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Realiteetit tuntuvat vain sotivan toiveita vastaan. Voi kun voisinkin uskoa siihen, että olisimme onnellisia yhdessä seuraavat vuosikymmenet - en haluaisi satuttaa ketään joka on ollut se kaikkein tärkein ja ainoa ihminen vuosikaudet. Haluan silti vielä hetken aikaa toivoa, että usko tulevaan heräisi taas ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti.

Tuntuu, etten pysty hengittämään. Vanha irtautumisenkaipuu saa tuijottamaan tienvarsien bussipysäkkejä ja haaveilemaan siitä symbolisesta riippumattomuudesta, mitä pitkään tien päällä oleminen antoi. Ei mitään tiettyä paikkaa eikä ketään tiettyä ihmistä, vaan kaikki mahdollisuudet auki. Mikä nykyään antaisi saman hullun tunteen?

Ahtauden ja suljetuksi tulemisen tunne houkuttavat etsimään vahvuutta ja helpotusta kamasta. Onneksi järki pistää vastaan.

Ihmisten välisistä peleistä

Monday, May 11, 2009

Tuntuu tyhjältä kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen. Aiemmista postauksista on niin kauan ettei niitä muista, ja jotenkin niiden läpikäyminen herättää kylmiä väreitä. Ne vain tuntuvat vierailta ja etäisiltä.

Vieroituksen aloittamisesta on nyt tosiaan yli kymmenen kuukautta. Olen varsin tyytyväinen, etten saanut opiskelupaikkaa viime kesänä: olisin hajonnut viikossa ja sulkeutunut puoleksi vuodeksi vaatekomeroon tärisemään. Nyt olen ollut kuntoutuksessa sekä virallisesti että epävirallisesti viime syksystä asti, ja kaljalla käydessä työkaverit ovat sanoneet mun muuttuneen tässä ajassa. Olen kuulemma rohkeampi, pirteämpi, sosiaalisempi, hymyilen enemmän ja olen oma-aloitteisesti tekemisissä ihmisten kanssa. Hämmästyin itsekin kun tajusin, että sehän on ihan totta. Eikä se edes tunnu pahalta.

Olen taas hakenut opiskelemaan, enkä tiedä mitä odottaa. En jaksa enää stressata: nyt tiedän, ettei maailmani kaadu uraputken viivästymiseen vuodella tai parilla lisää. Mielekästä tekemistä maailmasta löytyy aina. Osaan lopultakin olla vaatimatta suuria ulkoisia saavutuksia ja ruoskimatta itseäni liikaa epäonnistumisista. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, kun aika on. Sovitaanhan näin?

Yhtenä päivänä viettäessäni sosiaalista elämää tajusin kaverin väsänneen ja vetäneen useammat vedot vieressä enkä ollut edes huomannut. Tai siis kiinnittänyt asiaan huomiota, olin kai kiinnostuneempi leffasta tai mainoskatkoista sen sijaan, että olisin heti naulapaketin rapinasta kääntynyt saalistajamaisesti kohti ja tuijottanut vermeitä silmät kiiluen ja kädet täristen. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että hups, juuri näinhän sen pitäisi ollakin. Etten edes huomaa. Palkitsin itseni oluella, monella.

Olen laajentanut sosiaalista kontaktipiiriäni ja alkanut ravata kaljalla tuttujen kanssa, mutta huomannut vaikeaksi luottaa ihmisiin. Pakotan itseni pitämään mielessä, että ihmisillä - varsinkin entisillä ja nykyisillä nisteillä - on aina tarkoitusperänsä, aina hyötyaspekti, ja kaikki ihmistenvälinen toiminta on joko bisnestä tai peliä, jonka sääntöjä ei voi oppia. Olen lukevinani ilmiselvää manipulointia, ensiaskelia kohti liiallista tunkeutumista, välinpitämättömyyttä, kiinnostuksen esittämistä, pisteiden keruuta. Enkä osaa vastata tuohon kaikkeen (kuviteltuun?) kuin pelaamalla omaa peliäni, arvioimalla toisen siirtoja, pitämällä tiukasti puolustuslinjani ja tekemällä hyvin selväksi omat sääntöni ja tavoitteeni. Ja inhoan tätä. Oikeasti, yksinkertaisista asioista ei tarvitsisi tehdä monimutkaisia.

Suurin osa asioista mistä haluaisin kirjoittaa käsittelee niin pientä piiriä, etten ota tunnistamisriskejä. Sanotaan näin, että pyrin välttelemään parhaani mukaan k-hoidossa olevaa porukkaa, ainakin isoksi osaksi.

Ihmisten kehitys jollain tavalla lakkaa kamanvedon ajaksi. Vetämisen loputtua (?) kehitys ehkä jatkuu sieltä mihin jäi, eli useimpien kohdalla jostain teini-iästä, kymmenen vuoden takaa. Ellei arpia, mustia hammasrivejä ja syöpyneitä poskionteloita lasketa, tyypit myös näyttää säännöstään sen kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta, monien kohdalla käytöksestä tai yleissivistyksestä puhumattakaan. Burroughsilla oli tästä oma hämärä teoriansa, joka liittyi jotenkin nistisolujen jatkuvaan uusiutumisen tilaan kaman puutteen ja tyydyttymisen jatkuvassa kehässä...

Yritän välttää tilanteita, joissa joutuisin ottamaan kantaa. Tai ainakaan osallistumaan kenenkään säätöihin, tai lainaamaan rahaa. Pienet piirit puukottavat toisiaan selkään. Parempi pysyä sivussa ja rakentaa jotain omaa.

Muutospelko

Tuesday, April 21, 2009

En yllättynyt yhtään kriittisestä (voiko sitä kuvailla noin? Ehkä turhan vahva ilmaisu - ajattelua herättämään pyrkivästä?) kommentista edellisessä postauksessa liittyen vetämiseen ja retkahteluun. Vaikka olenkin edelleen sitä mieltä, että se, mitä kuivilla olo tarkoittaa minulle on ehkä eri kuin kommentoijan, niin mietin asiaa silti viime yönä, kun en vatsakivuilta saanut nukuttua. Olin kai syönyt jotain pilaantunutta.

En ole valmis olemaan täysin kuivilla, käyttämättä koskaan mitään, mitä suurin osa kuitenkin pitää ainoana ja oikeana kuivilla olona. Monen mielestä kuivilla ei voi olla jos joskus käyttää. Minusta voi. Minulle kuivilla olo on vapautta riippuvuudesta, pakonomaisesta vetämisen tarpeesta ja elämän pyörimisestä kaman ehdoilla. Vieroituksen aloittamisesta on kohta 10kk, ja vaikkei kaikki mennytkään ihan niinkuin suunnittelin, niin tässä vaiheessa olen suht tyytyväinen tilanteeseen. Varsinaista retkahtamisen (= uudelleen aktiivivetämisen aloittamisen) vaaraa ei ole tuntunut olleen enää moneen kuukauteen, kun ei tee mieli mitään paljoa tai usein.

Sain monen teknisen vikailmoituksen jälkeen asuntohakemuksen liikkeelle ja mietin edelleen, oliko se hyvä ratkaisu. Pidemmän päälle varmasti oli, mutta en tiedä olenko valmis päästämään vielä irti. Hyviä hetkiä tuntuu kuitenkin olevan koko ajan vain vähemmän, vaikka niitä edelleenkin on ja pahat eivät ehkä ole yhtä pahoja kuin voisivat olla. Mutta silti. Pyysin kämppää tältä samalta puolelta kaupunkia, koska olen pitkästä aikaa kotiutunut johonkin. Täällä on juuri sen verran ihmisiä että voin tuntea asuvani pikkukaupungissa ison kaupungin kupeessa, palvelut ok, sosiaalinen ympäristö ja tuttavapiiri joka on laadullisesti laajempi kuin vuosiin, kivat ulkoilumaastot ja muutenkin kotoinen olo. En haluaisi luopua kuitenkaan ihan kaikesta tutusta ja turvallisesta.

Jotenkin sen asuntohakemuksen lähetä-napin painaminen uuvutti täysin. Tuli ihan romahtanut olo, ihan kuin olisi luovuttanut luuseri ja häviäjä. Joojoo, tiedän että voittaja on se joka uskaltaa päästää irti ja rakentaa oman elämänsä, mutta silti. Vuosien ajan elämän läheisimmästä ihmisestä irtautuminen pelottaa, varsinkin se hetki kun poislähtö konkretisoituu muuttolaatikoiden pakkaamiseen ja muuttokuormaan. Pelkään ihan liikaa, vaikka aina ennen olen ollut innoissani muuttamisesta sitä helvetillistä sähläystä lukuunottamatta.

Eniten olisi syytä pelätä taloustilanteen muuttumista. Olen hakenut opiskelemaan, ja tiedän ettei yksiötä makseta opintotuella. Otan siis pirusti lainaa, jos pääsen opiskelemaan; jos pysyn työttömänä niin vuokran suhteen ei ole hätää, kun fatta maksaa kuitenkin sen hiukan yli 500e tarvittaessa. Yritän asennoitua siihen, että elän pirun köyhästi seuraavat vuodet ja mahdollisesti lainarahalla. Töihinmeno tottakai houkuttaa, mutta psyyke ja yleinen kunto tuskin sallii sitä ainakaan opiskelun rinnalla tai täyspäiväisesti vielä pitkään pitkään aikaan.

Mielenterveys on toisaalta mennyt alaspäin, toisaalta parempi kuin aikoihin. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin pirteä ja hyväntuulinen kuin välillä viime viikkoina. Tuntuu kuin olisi taas oppinut nauttimaan elämästä hiukan, ja vaikka se kuulostaakin kliseiselta niin tuntuu kuin kuulisi lintujen laulunkin ensimmäistä kertaa. Aistit eivät ole enää pelkkää ahdistavaa ärsytystä.

Toisaalta tunne-elämä ei ole niinkään vakaata (turtunutta?) kuin kamaa vetäessä. Hermostun helposti, turhaudun Yhen jatkuviin vaatimuksiin rahasta ja kaljasta (tänään olisi kuulemma pitänyt jättää laskut maksamatta että olisi riittänyt rahaa antaa sille Alkoon... se oli se viimeinen niitti joka sai lähettämään asuntolomakkeen.), sen kiukuttelusta mun eläimille ja eläimistä, huudan sille takaisin ja pakenen säännöllisin väliajoin parvekkeelle tupakalle rauhoittumaan. Se onkin ainoa asia mikä rauhoittaa, vaikka muuten olen vähentänyt polttamistakin kevyesti puoleen entisestä.

Olo on lähinnä pelokas ja epävarma, ja vaikka tiedän sen olevan järjetöntä poen huonoa omatuntoa siitä, että edesautan parisuhteen päättymistä. Ihan kuin minulla ei olisi siihen oikeutta, tai minulla olisi joku velvoite jatkaa toisesta huolehtimista ja joustamista jokaisessa asiassa. Tosiasia kuitenkin on, etten tunne vastuun ja oikeuksien jakautuvan tasavertaisesti ja haluan tasavertaisen parisuhteen. Silti tuntuu pahalta.

...

Friday, April 17, 2009

Pari päivää on mennyt ihan ohi. Ensin tuli täydellinen 12h blackout xanoreista (!), viimeinen muistikuva on Hakiksesta ja seuraava herätessä yöllä vaatteet päällä kotoa sängystä. Toinen päivä menikin dormareilla, nukkuessa, lisädormareilla, lisänukkumisella ja alkoholilla. Sekakäyttö kunniaan. Onneksi eivät soittaneet töihin.

Pidän taas muutaman viikon täystaukoa opiaateista. Metkusta meinasi vahingossa tulla sen verran säännöllistä, että jossain vaiheessa huomasin hikoilevani ja palelevani väärissä paikoissa ja vuorotellen. Toisin sanoen on aika streitata taas, vaikken ole kokenut käyttäneenikään käytännössä mitään.

Olen yrittänyt parin viikon ajan aina silloin tällöin lähettää asuntohakemusta samalle lafkalle josta nykyinenkin kämppä on, mutta aina lähetä-nappia painaessa systeemi lykkää mystisiä virheilmoituksia. Olin lafkaankin yhteydessä, mutta heidän mukaansa hakemuksia tulee netin kautta ihan normaalisti joten vika olisi koneessani. Yritin Yhenkin koneelta, sama vika. Pitänee yrittää työpaikan koneelta taas siinä vaiheessa, kun vitutustaso ylittää hälyttävän rajan.

Homekorjaus on lopuillaan ja lattioihinkin tuli samalla kertaa laminaatit. Kolme kuukautta siihen menikin. En tiedä valitinko jo aiemmin, mutta isännöitsijän kanssa keskustellessa mailitse se tarjosi vuokranalennukseksi 50e kuussa siitä hyvästä, että yksi huone ja säilytystilat eli vaatehuone ovat olleet käyttökiellossa tämän ajan. Koko kämppä on siis täynnä jätesäkkejä ja vaatteita ja huonekaluja sun muuta. Kämpän vuokraa nostettiin juuri 700 euroon kuussa, joten minusta tuo 50e oli joko vitsi tai kirjoitusvirhe. Jos saadaan kolmelta kuukaudelta 500e eli vuokrarästit kuitattua hyvityksenä korjaustöistä, niin olen tyytyväinen ja voin tarvittaessa muuttaa täältä velattomana pois.

Alkaa ärsyttää rankasti se, että kämppä on osapuilleen jokaista neliötä myöten niin täynnä tavaraa ja jätesäkkejä, että siivouksesta voi vain haaveilla kun millekään ei ole paikkoja. Näyttää kuitenkin siltä, että viikon sisällä paikkoja pääsee laittamaan kuntoon. On jo aikakin. Jos tästä saisi taas pitkästä aikaa kodin esteradan sijaan.

Sairas, lomalla.

Wednesday, April 08, 2009

En muista, milloin olisin selvinnyt talvesta osapuilleen terveenä. Kerta tai pari kuumeflunssaa nyt olisi normaalin puitteissa, mutta joka talvi tuntuu olevan aina vähemmän terveitä päiviä. Nuha on ollut aktiivinen jo viime keväästä, hapenottokyky heittelee miten sattuu ja kuumeinen olo on vähintään parina päivänä viikosta.

Keuhkoja repivä kouristava tappoyskä ei talttunut desikaupalla Resilaria, Panadol Hotilla, kuumalla teellä eikä savuttomuudella, ja muutaman yskäunettoman yön jälkeen käännyin puskatohtorin puoleen hakemaan yskäapua opiaateista. Ainakin sai pari yötä taas nukuttua. Subusta pysyn edelleenkin lähinnä erossa. ja yskä palasi jo entiselleen.

Osittain kyse on asenteesta, mutta melkein väitän että jos aamulla on paska olo ja silmissä vippaa, tarvitsee kuka tahansa jonkintasoisen syyn skarpata ja piristyä. Niinkuin työn, josta saa palkkaa. Kahdeksan euron edestä en jaksa itteeni rääkätä.

Tänään oli niin mahtava ilma, että ihan jo psyykkisen hyvinvoinnin nimissä pakottauduin ulos kävelemään edes parin kilometrin edestä pankkiin ja apteekkiin. Ja aina, jos olen ollut aidosti kipeänä poissa töistä ja lähden apteekkiin tms, törmään aina töistä tuleviin työkavereihin...

Huono tsägä

Wednesday, April 01, 2009

Miten voi yhdellä viikolla kaikki mennä niin pieleen?

Istuttiin muutama päivä sitten Yhen kanssa yön läpi puhumassa välejämme selviksi ja tultiin yksissä tuumin siihen tulokseen, että aletaan pikkuhiljaa pohtia eroprosessia. Käytännössä tämä tarkoittaa totuttelua ajatukseen erosta, mahdollisen eron huomioimista taloustilanteessa (ei yhteisiä hankintoja tupakkaa ja ruokaa lukuunottamatta) ja sitä, että annetaan ajatukselle aikaa. Kumpikaan meistä ei ole valmis tekemään asian suhteen äkkinäisiä päätöksiä, tässä vaiheessa ollaan tunnustettu ja puitu se tosiasia, että meillä on ollut tiettyjä pysyviä ongelmia iät ja ajat, jotka eivät tunnu korjaantuvan ja että eroaminen saattaa tosiaan olla ainut ratkaisu.

Edellisen kappaleen sisältö olikin sitten se ainut positiivinen asia tällä viikolla.

Lomalle lähtiessä puolitoista viikkoa sitten Yks hukkasi bussipysäkin ja päämäärän välillä lompakkonsa, jossa oli sen omien juttujen lisäksi pankkikorttini. Lompakkoa on metsästetty Finnairilta, löytötavaratoimistoista ja poliisilta ilman tulosta. Ennen lomaa se oli hukannut jo kännykkänsä.

Paluun jälkeen lainasin sille bussikorttini, kun sillä tuli kiire klinikalle. Se katosi jo ennen kuin Yks ehti bussipysäkille asti. Lähikauppaan sitä ei ole palautettu, ei myöskään joukkoliikennefirmoille.

Eilen tarkoituksena oli tyhjentää loppuun pohjosissa yksityisellä uusittu resepti, josta oli puolet ostettu jo matkalla ulos. Puolen tunnin jälkeen Yks soitti hätääntyneenä apteekista, selitti jotain sekavaa vartijoista ja ettei käsitä tilanteesta mitään ja käski tulla äkkiä paikalle. Apteekin täti oli alkanut epäillä reseptin aitoutta, ilmoittanut ettei sv-numerolla ja nimellä löydy lääkärin puhelinnumeroa ja läiskännyt jo siinä vaiheessa reseptiin mitätöintileiman. Yhdelle ei selitetty mitään koko puolen tunnin aikana, mutta selän taakse kutsuttiin seisomaan vartijat. Yks soitti omaan laskuunsa numerotiedusteluun ja selvitti henkilökunnalle lääkärikeskuksen numeron, josta tavoittivat lopulta lääkärin.

Kun tulin paikalle, apteekkitäti tuli takahuoneesta ja ilmoitti lääkärin todenneen, ettei Yhelle tarvitse myydä sillä reseptillä mitään. Apteekin mukaan mitätöinnin perusteena oli puhtaasti se, että lääkäri oli uusinut semel rep -reseptin jolloin uusinta ei ole pätevä, vaikka resepti kuinka olisi lääkärin kirjoittama ja siitä oli maksettu normaali yksityisen käyntimaksu.

Vartijat saattoivat meidät ulos ja pitkän soittokierroksen ja numeroiden metsästämisen jälkeen reseptin kirjoittanut lääkäri kertoi apteekin sanoneen soittaessaan, että resepti oli jo nostettu tyhjäksi(!). Paperissa on kuitenkin selvästi näkyvissä jäljelläolomäärät ja lääkäri ihmetteli asiaa kovasti. Ei kuitenkaan suostunut kirjoittamaan puhelinreseptiä akuuteille minimipakkauksille, vaikka myönsikin mokanneensa uusimalla uusimiskelvottoman reseptin uuden kirjoittamisen sijaan.

Kaikki tahot, joihin oltiin yhteydessä, olivat tylyn asiallisia, voivottelivat tilannetta ja olivat sitä mieltä, että "huono tsägä" ja näin vaan joskus käy, eikä kellään ole velvollisuutta tehdä mitään. Yks sai jatkuvia paniikkikohtauksia siitä lähtien kun vartijat oli kutsuttu apteekkiin. Alkuperäisen reseptin kirjoittanut paikallinen lääkärikeskus kieltäytyi antamasta keskusteluaikaa ja neuvoi hakeutumaan sairaalan akuuttiosastolle. Yhestä näki selvästi, että se oli täysin rikki, paniikissa, hysteerinen ja romahtamispisteessä. En uskaltanut jättää sitä yksin.

Tänään se lopulta pääsi keskustelemaan hoitajan kanssa tilanteesta, mutta sitä ennen se oli jo harhaillut pitkin kaupunkia ja hukannut uudenkin kännykkänsä ja lompakon, jossa oli meidän loput rahat jotka piti viedä pankkiin laskujenmaksua varten, eikä sillä ole mitään muistikuvaa siitä missä on kulkenut. Ja tämä siis edelleen ilman douppausta. Kännykkä löytyi illalla sen kulkureitiltä, lompakkoa ei. Yks on täysin rikki edelleen ja sen onkin parasta olla nyt pimeässä peiton alla. Mulla alkaa loppua voimat, kun tilanne on muutenkin vaikea ja se skitsoilee aina hetkittäin, realiteetit hajoilee, se elää omassa maailmassaan ja saa välillä absurdeja syyllistämis- ja raivonpuuskia itkuisen apatian lomassa.

Yks on kolmen viikon sisällä hukannut kaksi eri lompakkoa yhteensä neljästi, ja kahdesti se on löytynyt. Kahden lompakon lisäksi hukka on siis vienyt kymmenen päivän sisällä loppukuun rahavarat, kelakortin, kaksi kännykkää joista toinen löytyi, mun bussi- ja pankkikortit, kaksi täyttä röökiaskia (50m säteellä kotiovesta) ja herraties mitä. Jos se vielä hukkaa passinsa ja avaimet niin alan repimään hiuksia.

Kävin kirjastossa palauttamassa kirjoja, ja viidestä kirjasta kahden kohdalla palautusautomaatti jatkoi niiden sysäämistä takaisin ja käski ruudulla palauttaa kyseiset teokset virkailijalle. Ojensin tiskin tädille kirjat ja sanoin, ettei automaatti ottanut, niin se tokaisi takaisin, että "kyllä se ottaa". Yritin selittää koittaneeni monta kertaa, mutta virkailija intti automaatin ottavan kaikki kirjat vastaan ja epäili hyvin ilkeään sävyyn, etten taida oikein osata käyttää sitä, että pitääkö hänen tulla näyttämään että ne kirjat laitetaan sinne sisälle. "Ja tässä kirjastossahan ei sitten ole mitään palautustiskiä, että sinne automaattiin ne pitää kyllä palauttaa." Se ei tainnut uskoa, kun sanoin automaatin ruudulla lukeneen toistuvasti, että kone ei hyväksy ko. teoksia ja ne on palautettava virkailijalle. Katsoi kuin hullua ja pudisteli päätään, kun lähdin ulos. Ihan niinkuin en osaisi laittaa viivakoodia ohjeiden mukaan jos muutkin kirjat menivät huoletta koneeseen.

Duunissa olin tänään koko päivän itku kurkussa ja käytin työaikani pääosin istumalla auringossa rappusilla polttamassa ketjussa tupakkaa ja puremassa leukoja yhteen. Olen ihan liian väsynyt jo pelkästään tilanteeseen kotona; kaikki pienetkin asiat ja epäkohteliaisuudet tuntuvat repivän hajalle. Tässä tilassa ei pysty käsittelemään enää oikein mitään itkemättä. Onneksi on kuitenkin duunia, kotiin verrattuna siellä hermo lepää.

Lomalta paluu

Friday, March 27, 2009

Viikon loma Lapissa teki tavallaan hyvää, toisaalta lisäsi parisuhdeahdistusta. Yks oli kuin perseeseen ammuttu nuuksiolainen ilves suurimman osan reissusta, eikä vähiten äitinsä takia, joka huolissaan lapsensa hyvinvoinnista keskitti energiaansa kontrolliin. Kuinka paljon suolaa saa lisätä ruokaan, riitelyä siitä saako Yks pilsnerin saunakaljaksi (sen olisi anopin mukaan pitänyt olla täysin nollatoleranssilla), anopin sängyn alle jemmattavia metadoneja ("ettet sitten kännissä niitä kisko") jne. Ymmärrän huolenpidon ja luottamuspulan, mutta hiukan överiksi välillä meni.

Tunnettiin itsemme teineiksi livahdellessamme salaa Alkoon ja piilotellessamme tölkkejä ja pulloja, vaikka täysin rehellisestikin sanottuna ei juotu montaakaan annosta päivässä. Pari kolme, joinain päivinä ei lainkaan.

Olin ennakkoon luvannut kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni lautailua. Tunnin jälkeen olin mustelmilla, häntäluu hajalla, kaatumisia lakkasin laskemasta jo alussa ja itku kurkussa luovutin mäen puolivälissä Yhden alkaessa jo hermostua siihen, ettei näillä vatsalihaksilla pääse pystyyn kaaduttuaan. Se raukka joutui auttamaan minut pystyyn joka ikisen kaatumisen jälkeen, ja lautailua kokeilleet varmaan tietävät että ensimmäisellä kertaa niitä kaatumisia sattuu ja tapahtuu. Milloin perseelleen, milloin turvalleen, milloin voltilla ympäri. Ne muutamat onnistumiset olisivat riittäneet motivoimaan ja innostamaan, jos vain olisin päässyt itse ylös. Voimat loppuivat täysin ja jalat alkoivat krampata. Lopulta tilasin autokyydin pois rinteen vierellä kulkevalta tieltä ja jätin Yhen laskemaan rauhassa. Ainakin kokeilin.

Puhuttiin, että voitaisiin mennä lähitienoon pulkkamäkiin treenaamaan, sitten joskus kun lihaskuntoni on parempi. En oikeasti kuvitellut, että a) olen näin huonossa kunnossa ja b) että lauta jaloissa ylösnouseminen vaatii niin paljon kehonhallintaa...

Viimeisenä iltana pohjosessa lähdettiin puolipakolliselle baarikierrokselle. Yöllä pakkanen laski -25:een ja kävelymatkaa mökille olisi ollut vähintään puoli tuntia. Oli niin perkeleen kylmä, känni ja väsy, että suunnistettiin kohti taksitolppaa. Taksien puutteessa Yks todisti jälleen olevansa streetwise, bongasi parkkipaikan toiselta puolelta perhanan ison, uudennäköisen ja kalliin maasturin ja meni juttelemaan kuskille.

Yks kehui aikansa äijän autoa - "ikinä en oo tällasen auton kyytiin päässyt" - ja pyysi sitten kuskia heittämään meidät mökin suuntaan pientä korvausta vastaan. Kuski oli sitä lajia, joka puhuu mielellään autostaan, ja kerrottuaan hevosvoimista ja moottoreista ja saatuaan vastaukseksi asiaankuuluvaa ihailua ja ylistystä kieltäytyi ottamasta reissusta maksua ja ajoi meidät kotioven eteen. Varsin miellyttävä baaripaluu.

Flirttailun vaarat

Wednesday, March 18, 2009

Kävin lääkärissä ja ehdotin oma-aloitteisesti tennareiden vaihtamista johonkin muuhun, mihin tahansa millä vain nukkuu. Sain ataraxeja ja imovaneja. Hiukan ärsytti lääkärin yritys pidentää kautta, joka säälittävillä oxamiineillani tulisi pärjätä, ja siihen en enää suostunut. Niillä on nytkin kituuttamista, mutta tulen kuitenkin juuri ja juuri niillä toimeen. Lekuri tenttasi katukauppa-asioinnista, ihmettelen mistä se sen on nyt keksinyt, kun olen ollut streittinä - ei se ennen sellaisia kysellyt. Ehkä silmät seisoi taas yhden läpivalvotun yön takia.

Eniten kuitenkin harmitti lääkärin - joka siis on molempien, minun ja Yhen omalääkäri - tapa puhua elämäntilanteestani meidän tilanteenamme. "Teillä meni kyllä ennen selvästi huonommin kuin nyt." "Kyllä teidän tilanteenne vaikutti aika hurjalta silloin joskus, onneksi nyt menee paremmin." Ymmärrän sen ymmärtävän, että parisuhteessa toisen tilanne vaikuttaa myös toisen hyvinvointiin, mutta silti - on kuitenkin syynsä siihen, että vain toinen meistä ravaa katkoilla ja klinikalla. En nyt yritä olla jotenkin parempi tai skarpimpi kuin toinen puoliskoni, mutta päihtymishakuisuus on meillä kuitenkin hiukan eri asteikolla.

Duunissa menee edelleen hyvin, paitsi että tapana on siirrellä pitkään vaativimmissa hommissa raataneita helpompiin ja kevyempiin duuneihin, ja minutkin on nyt siirretty siihen seinäännojailukastiin. Tällä hetkellä tuntuu, että tärkein tehtäväni on jutella asiakkaiden kanssa mukavia. Mikäs siinä, mutta aika tuppaa tulemaan joskus pitkäksi ja jos olen ihan rehellinen, niin kaipaan sitä vastuuta mitä ennen oli edes jonkun verran. Nyt tunnen olevani lähinnä turha ja työpäivät käyvät tylsiksi.

Antabus on tullut taloon jäädäkseen, ainakin toistaiseksi, ja pidän tilanteesta. Kävelen joka viikko aina enemmän ja säännöllisemmin, ja vyötärön kapeneminen ei ole enää kuvittelua. Olen kohtuuttoman ylpeä itsestäni ja tunnen suurta vallantunnetta kontrollistani kehoa, sitä ikuista vihollista kohtaan. Tulen hyvälle tuulelle aina, kun huomaan taas yhden vanhan vaatteen mahtuvan päälle. Vielä kun olisi varaa uusiin.

Viime kesän lopetusprojektin jälkeen jatkoin jatkuvaa flirttailua nideilyn kanssa. Jauhoin paskaa nitkujen kanssa napeista ja nippeleistä, säädöistä ja syyhkyistä, hoitsuista ja hoidoista, puhumattakaan snadeista subumuruista aina silloin tällöin. Nyt flirtistäkin on kadonnut maku, enkä jaksa vastata puhelimeen, en edes enemmän tai vähemmän streittien työkavereiden pyytäessä dokaamaan ja nisteille vielä vähemmän. Poikkeuksena on yksi tuttu, joka oli vähällä menettää koko kätensä ja jota käytiin katsomassa sairaalassa. En jaksa huvittua siitä, miten sekaisin joku taas on tai jeesata tuttuja nitkuja niiden sählätessä omia sotkujaan. Viimeinen niitti taisi olla se, kun ovikello alkoi satunnaisesti soida ja porukkaa tuppasi käymään ilmoittamatta ja meitä alettiin sotkea hörhöjen sisäisiin sotkuihin levittämällä juttuja, että oltiin puhuttu paskaa milloin kenestäkin, mitä nyt harvemmin tulee tehtyä. Varsinkin kun ei edes tunne niitä tyyppejä joista on kyse.

Nyt en siis jaksa edes jutella tai pysähtyä vaihtamaan kuulumisia, heilautan ehkä kättä ja yritän näyttää siltä että on kiire.

Pääsen lopultakin kaivatulle lomalle pohjosiin. Ei duunia, ei nistejä, ei mitään. Ei edes rahaa, mikä vähän rajoittaa rentoutumista, mutta samapa tuo. Tuntuu hyvältä ajatella, että pääsee edes hetkeksi pois.

Entäs jos

Monday, March 09, 2009

Vartissa oli juttua junan jumittumisesta Tiksiin viikonloppuna. Seisoin lauantaina odottamassa junaa sukulaisvierailulle, kun muutaman metrin päässä suoraan radan toisella puolella joku jannu kompuroi raiteille aivan seisovan junan eteen eikä päässyt ylös. Tyyppi oli niin lähellä junaa, ettei sitä ilmeisesti huomattu ohjaamosta, ja siinä vaiheessa kun juna sihahti ja oli lähdössä liikkeelle, ruvettiin vieressä seisovan naisen kanssa huitomaan kuin heikkopäiset. Juna pysähtyi alkuunsa ja matkaa keulasta tyyppiin oli ehkä reilu metri.

Tyyppi valui verta ja kävin katsomassa oliko se loukannut kompuroidessaan itsensä pahastikin: haavat ei näyttäneet pahalta mutta sekaisin se oli kuin seinäkello. Pari sillä puolella rataa olevaa yritti nostaa sen kainaloista pois, muttei siitä tullut mitään. Jäivät sitten odottelemaan poliisia ja minä hyppäsin omaan junaani. Sydän tykytti kyllä jonkun aikaa, sen verran olin ehtinyt säikähtää kun tajusin sen junan olevan lähdössä liikkeelle.

Joskus tuollaiset pienet tilanteet saavat päässä aikaan oikean ajatusruuhkan. Mitä kaikkia läheltäpiti-tilanteita on ollut, missä olisi voinut käydä oikeasti pahasti? Yhellä niitä on ollut enemmänkin, viimeksi ehkä se kun sen jalka tippui lähtevän junan ja laiturin väliin. Tai ne tappelut, teräaseelliset syyhkyt, fillarionnettomuudet. Itse olen lähinnä aina säännöllisin väliajoin ollut vähällä jäädä sporan alle, kerran hirvikolarissa tie oli onneksi niin liukas että vauhti oli väkisinkin hiljainen, muuten se elukka olisi liiskannut etupenkin. Joskus liftasin tyypin kyytiin, joka oli ilmeisesti juuri ennen liikkeelle lähtöä dokannut aika kohtuudella, vauhti kiihtyi pikkutiellä sataankahteenkymppiin ja pari mutkaa meni erittäin suoraksi. Perille kuitenkin päästiin.

Ne tilanteet, joissa tiedän onnettomuuden olleen lähellä ovat varmaan vähemmistössä suhteessa niihin läheltäpiti-tilanteisiin, joista en koskaan edes tule tietämään. Liikenteessä, liftatessa, kaman kanssa, ulkomailla.

Onneksi en tiedä kaikkea. En ikinä saisi öitäni nukuttua, kun pohtisin mitä kaikkea voisi ja olisi voinut tapahtua.

Yhen selvinpäin olosta ei taida tulla mitään. Yksi päivä välissä ja taas menoksi. Alkaa taas toivoton olo hiipiä.

Päivästä päivään

Friday, March 06, 2009

Viikon katkoleskeyden jälkeen elämä palasi vanhoihin uomiinsa, kun Yks jätti päivän antabuksensa ottamatta voidakseen syödä testiversiota viinikastikkeesta, joka oli tarkoitus väsätä tänään. Bissetiskille kuitenkin vei miehen tie.

(Pyydettiin viikonloppuna pari kaveria syömään lupailemalla fasaani-vihannesruukkua (fasaani oli tarjouksessa yhdessä k-kaupassa, jonne tosin oli 30min bussimatka... ;) punaviinikastikkeella ja rakuunavalkosipuliperunoilla. Lisäksi listaan kuuluu toki vapaaehtoinen alkupala, jota varten ostettiin ihan snadisti katkarapuja pakastealtaasta. Tänään piti tehdä koeversio viinikastikkeesta parin sisäfileen kanssa, mutta ryynireissu vei kauas pois eikä saatu tehtyä sitä tänään. Asiat tärkeysjärjestyksessä. Jaksoi se äsken väsätä pikaversion kuitenkin...)

Vuosien varrella on alkanut tuntua siltä, että Yks tarvitsee aina vain pienemmän määrän alkoholia ja lääkkeitä päästäkseen samaan kuntoon, minkä saavuttaakseen sen piti ennen sentään ryypätä kirkkaita useampi viikko ja syödä tipuiltakin jyvät. Parin viikon antabuksen jälkeen riittää näköjään jo mun vanha päiväannos keppanaa, niin alkaa kiukuttelu, juoksuttaminen, huomionvaatiminen ja ennen kaikkea parisuhdejankkaus. Tänään olen kuunnellut monologeja siitä, miten meidän omaisuus jaetaan ja kumpi saa kämpän, kun kerta en suostu antamaan sille tilinkäyttöoikeuksia niin "meidän suhteestahan puuttuu sitten kaikki luottamus, ei me voida enää jatkaa". "Mä en sun kanssa lapsia hanki kun meidän välillä ei näköjään oo luottamusta." Ja muuta syyllistämistä samaan kasaan. "Miks sä oot aina mulle noin kiree, et sä musta koskaan oo oikeesti välittänytkään."

En ymmärrä, miten kymmenen keppanaa voi saada kenetkään tuohon kuntoon. Sen nuppi ei vaan enää kestä. Yks nuokkuu sohvalla ja säpsähtää hetkittäin hereille kysymään, missä kaikki muut on, vai onko meillä muita. Seuraavaksi se etsi ryhmää japanilaisia. Kun se alkoi hakkaamaan jalkaansa ja kysyin mitä se touhuaa, se höpisi jotain et "vittu miks ne ei pysy siellä" ja "presidentin käytävistä". Oon tottunut kuuntelemaan näitä niiden monen viikon putkien jälkeen, mutta tuntuu aika hurjalta että samaan tilaan päätyy nykyään jo yhdessä päivässä.

Avasin (taas kerran) asunnonhakusivut ja täytin lomakkeen. En vieläkään osaa painaa "lähetä"-nappia. Tunnen lukittuvani, jähmettyväni, meneväni täysin jumiin. Kaikkien tunteiden jäädytys ja ulossulkeminen on nykyään helppo pakokeino tilanteesta kuin tilanteesta. En halua luopua tästä kämpästä, en kesän parvekeistutushaaveista, en naapurustosta, en lähellä olevasta duunista, en ulkoilualueesta, lähikioskista...

Sanokaa mitä sanotte, Eurooppa 3 on yksi Suomen parhaista fiilistelybändeistä. Varsinkin, kun on vanha elämäntapaliftari. Tämän illan turhautumisen, tympiintymisen ja silti eteenpäin ennallaan jatkamisen teemabiisi tulee tässä.



En ole jaksanut kirjoittaa tai ainakaan panostaa kirjoittamiseen pitkään aikaan. Yhtenä syynä siihen on toinen blogiprojekti (jos arvaatte ei saa sanoa!;), toisaalta tasaisesta arjesta ei ole kirjoitettavaa. Paitsi niinä päivinä jolloin on energinen ja avoin olo, aurinko paistaa jne, maailmaakin havainnoi ihan eri tavalla. Joskus ulkona kävellessä tulee hetkiä jolloin ideoita kirjoittamisesta pursuaa, mutta lopulta harmaa masentaa taas kuitenkin. Oli miten oli, eiköhän Erhealbumikin aktivoidu kohtapuoliin taas.

Silminnäkijä

Friday, February 27, 2009

Eilen illalla tullut Silminnäkijä-dokumentti Väärin käytetty oli tavallaan ihan positiivinen yllätys. Kerrottiin, mistä korvaushoitoon pääsyn odotusajat koostuvat, miten vaikeaa hoitoonpääsy on jne. Vähän turhan paljon tilaa annettiin toimittajan omalle elämysmatkalle ryynireissulle Tallinnaan...

Silminnäkijä tulee uusintana joskus myöhään tiistaina kakkoselta. Ohjelman voi katsoa Areenalta, ja Silminnäkijän sivuilta löytyy lisämateriaalina myös Pentti Karvosen haastattelu (jota en itse saanut toimimaan, mutta pitää vielä yrittää) sekä huume-suomi-sanakirja! (Sanakirjaan joku jo kommentoi, että kaikkien aineiden kohdalta puuttuu nimitys "se yks juttu mistä puhuttiin".)

Uskokaa jo, bupressa ei ole kahta beetä. :) Ja missä ovat tekkeni ja kasipallo, puhumattakaan vedoista, tööteistä, snaguista tai värkeistä, vermeistä, työkaluista, pumpuista, singereistä ja muista rakkaista lapsista? Minne on haudattu puolet kielellisestä rikkaudestamme?

Elämäntapaunia

Thursday, February 26, 2009

Näin viime yönä pitkän ja yksityiskohtaisen unen, jossa kaveri pääsi viikonloppulomalle Sörkasta ja käski hoitaa sille kahden päivän sisällä viisisataa tekkeniä myytäväksi linnassa. Kun tuskailin, etten millään onnistu, se uhkasi laskea menetetyt voitot veloiksi ja laittaa vapaalla olevat perimään niitä, ja sitten juoksin ja soittelin aivan paineessa ympäri kaupunkia. Onneksi uni vaihtui jossain vaiheessa sadannen epäonnistuneen säädön jälkeen toiseen ja pullantuoksuisempaan, jossa huomasin olevani raskaana ehkäisystä huolimatta ja aloin kysellä kavereilta käytettyjen lastenvaunujen perään ja piirrellä paperille lastenvaatteita. Haloo wannabe-Freudit, tulkitkaahan nämä.

Homemiehet kävivät tökkimässä tikulla kattoa eli ilmeisesti mittaamassa hometta. Makuuhuoneemme on nyt siis virallisesti asuinkelvoton pitkälle kevääseen, kunnes katto kuivaa ja korjaustyöt voidaan aloittaa. Yks lupasi soitella puolestani vuokranalennusneuvottelut: olen kuulemma tyytyväinen liian vähään, kun minulle riittäisi vain vuokrarästien anteeksianto. Maksaahan fatta vuokran kuitenkin, vaikka sitä alennettaisiinkin. Yks on joka tapauksessa rauhallisempi ja parempi neuvottelija kuin minä, jolla on tapana purskahtaa itkuun tai kiskaista raivarit puhelimeen heti, jos tulkitsen toisesta päästä nihkeilyä. Puhelinpelkoni on mielestäni täysin aiheellinen.

Menossa on viides päivä juomatta, paitsi että eilen hain tappavaan pahoinvointiin kaksi siideriä ja tänään saman satsin paniikkikohtaukseen. Lähtiessäni viemään katkolle tavaraa alkoi vatsaa vääntää jo suihkussa, kädet tärisi ja hikoili ja kramppailin koneen ääressä melkein kaksinkerroin tuijottamassa ulko-ovea päässä humisten. Inhoan tätä, mutta en aina haluaisi turvautua bentsoihin enkä ainakaan nostaa enää Efexoreja entiselleen. Terapiahaaveet olen jo alkanut unohtaa, koska kolmen vuoden jälkeen tuloksena oli vain poisto psykiatrian polin asiakaslistalta toipuneena, vaikka muutamaa kuukautta aiemmin olin kuulemma vielä ollut liian huonossa kunnossa terapiaan. Noin muuten hoito polilla oli kyllä varsin asiallista ja siitä en valita.

Olen ehkä miettinyt tätä joskus ennenkin, mutta joskus tuntuu että katkolla olevien tavarapyyntölista on ihan verrattavissa bändiraidereihin... En löytänyt kioskia jossa olisi myyty tietynmerkkistä nuuskaa, mutta latasin mp3-soittimeen koko Verdin Macbethin Maria Callaksen esittämänä ja tavallisesti olen saanut pitkän listan oikeista vissy- ja energiajuomamerkeistä ja mitä pitää tuoda mitenkin paljon. Ei siinä, jos pienellä vaivalla saa tehtyä katkollaolosta sellaista että siellä viitsii pysyä tietyn aikaa, niin hyvä niin. Saanpahan jonkun syyn lähteä liikkeelle aina joskus...

edit. Hahaahahhaa. Ihana, että maailmassa on vielä avuliaita ihmisiä. En kaupassa ylettänyt nenäliinahyllylle vaikka kuinka koitin hyppiä. Pyysin ensimmäistä vastaantulijaa auttamaan, onneksi se oli pitkä nainen... Taisi nauraa mulle. :) Kiitokset avusta, Nuhanenä-kääpiö kiittää.

Kaljaa, mulle kaljaa

Tuesday, February 24, 2009

Yritän totutella olemaan tissuttamatta. En ollut edes oikein huomannut, miten paljon keppanaa on viime viikkoina ja kuukausina mennyt, vaikka sitä aina välillä onkin toppuutellut. Sen huomaa nyt, kun pinna on kireällä ja mielessä vilkkuu vain lähikaupan kaljatiski.

Viikonlopun lipsuttua käsistä olen ollut nollalinjalla, enkä ole koskenut edes bentsoihin. Efexorin annostustiputus taitaa alkaa tasoittumaan, kun sähköiskut päässä ja raajoissa ovat loppuneet ja psyykekin tuntuu tasapainoisemmalta ja paljon vähemmän turtuneelta kuin pitkään aikaan. Jälkimmäinen tosin johtunee alkoholittomuudesta.

Kevään tulo tekee ihmisistä levottomia. On ihan turha väittää, etteivät vuodenajat vaikuttaisi ihmisten mielialaan ja toimintaan. Talveksi neljän seinän sisään ryyppäämään jumiutuneet tyypit notkuvat jo toreilla ja turuilla lamput lautasina kehittelemässä suuria suunnitelmia. Kaduille tulee taas hiljalleen vipinää: venaillessani vartin verran bussia huomasin nitkujen palanneen taas asemille ja ostarille. Kaikilla tuntuu olevan haku päällä, jotain pitäisi saada, jotain pitäisi kehitellä, jostain pitäisi säätää rahaa, muijaa, nappeja tai parempaa settiä.

Itselläkin alkaa nitkumoodi nykiä. Duunissa pohdittiin yliväsyneinä hihitellen aikamme kuluksi, miten aseellinen ryöstö pitäisi hoitaa ja mistä mitäkin nappeja saa. Rahattomuus ja rutiinit alkaa vituttaa itsekullakin ja kun päälle vielä rymäytetään selvinpäin sinnittely, niin levoton paketti on valmis.

Normiviikonloppu

Sunday, February 22, 2009

Tänään on ihan tunneherkkä olo. Itken ja kuuntelen Anssi Kelaa. Meinasin alkaa vollottamaan jo silloin, kun telkkarista tuli jotain jumalanpalvelusta ja jossain virressä oli nätti kohta.

Yks on mahdollisesti palaamassa parisuhdepakolaisuudestaan. Saa nähdä miten menee. Hyvällä tuurilla se on itsekin huomannut, että traktori on alkanut luisua lapasesta.

Sen piti tulla käymään kotona jo jonkun aikaa sitten, ellei muuten niin tuomaan taas jonkun lastarikarkulaisen turvalliseen yöpaikkaan. Ensin se kuitenkin sai itselleen yösijan Tiksistä riehuttuaan baarin aulassa veitsen kanssa. Puhuin sen lähtemään ja neuvoin pokea soittamaan poliisit, jos se tulee takaisin. Kymmenen minuuttia myöhemmin poke tuli kertomaan poliisin käyneen hakemassa sen ja kehotti minua poistumaan turvallisuusriskinä. Kuulemma valvontakamerakuvissa oli näkynyt toisen kädessä käynyt veitsi, minkä perusteella olen riski paikan turvallisuudelle, jos se tulee takaisin etsimään mua.

Teki mieli alkaa äpäröimään sille idioottipokelle, mutten kehdannut kun kaverit oli vieressä. Lähdin sitten ryyppäämään niille, möngin seuraavana päivänä paikalliseen, mistä Yks puoliksi kantoi mut kotiin oksentamaan päästyään putkasta sakkolapun kanssa. Taju on vähän kankaalla vieläkin ja kroppa kirkuu lopettamaan juomisen ja polttamisen. Viimeisin taukoni kesti viisi tuntia.

En tiedä mistä tämä tunneherkkyys johtuu. Krapulasta vai mistä?

Itsesäälipäivä

Thursday, February 19, 2009

Joskus jouduin myöntämään liian monen turhan yrityksen ja turhautumisvitutusitkun jälkeen, ettei näihin suoniin enää mene mitään. Käyttökelpoisia putkia on aina ollut vähän, mutta nyt käsistä tuntuu viimeisetkin arpeutuneen käyttökelvottomiksi kämmenselkiä myöten. Jalkoihin heittäminen taas saa aikaan sellaisen pahoinvoinnin, etten halua lipsua siihen. Se jo riittää, etten voi käyttää hihattomia paitoja sukujuhlissa - haluan pystyä käyttämään edes lyhyttä hametta lämpimillä säillä.

Tämä on johtanut kaiken muun paitsi liuotettavan, nieltävän tai snortattavan tavaran täydelliseen lopettamiseen, ja koska stimulantit ei oo oma juttu niin skaala on aika snadi. Viimeisestä parista millistä xonea ei tullut kuin päänsärkyä, eli ei edes sitä normaalisti tavoiteltavaa rentouden tunnetta, mikä kannustaa venyttelemään kipeytyneet paikat auki. Nyt tuntuu kuin haukkois henkeään kuin kala kuivalla maalla, kun mitään ei ole, mistään ei saa kiksejä ja mikään ei tunnu miltään. Yritin jopa polttaa pilveä ekaa kertaa pariin vuoteen, mutta siitäkin tuli vain paska olo. Huuhaahuumeet on ihan perseestä.

Kotona on vaan tapeltu monta päivää, minun mielestäni siksi ettei toinen tajua miten paljon sanoillaan ja teoillaan loukkaa ja satuttaa. Huusin eilen Yhelle haluavani olla rauhassa, ja nukkuessani se pakkasi tavaransa ja herätessäni lähti. Tänään tuli viesti, jossa ilmoitti tulevansa kotiin ehkä joskus ensi kuussa käytyään ensin katkolla. Olen vihainen ja loukkaantunut, jos se tosiaan kuvittelee ihmissuhteiden jotenkin paranevan sillä, että toinen vain lähtee yhtäkkiä vetämään kertomatta miksi, minne ja niin poispäin. Yksin kotona olen turhautunut ja ahdistunut, enkä halua syödä enkä laittaa ruokaa. Oletan tottuvani yksinoloon jonkun ajan sisällä, mutta olenko sen jälkeen yhtään vähemmän vihainen vai haluanko vain jatkaa nukkumista yksin siihen totuttuani?

Juuri tällä hetkellä haluaisin unohtaa duunin, kaverit sun muut, lainata jostain 500e ja pöhistä ja notkuilla niin perkeleesti seuraavat 2-3 viikkoa. Turruttaa olon niin totaalisesti, ettei tarvitsisi miettiä yksin nukkumista tai yleisuupumusta tai mistään välittämistä. Kun on rahaa, viinaa ja kamaa niin on aina kavereitakin, eikä sellaisten kanssa tarvitse miettiä mitään.

Yksin kotona 1

Rotta on hukassa. Etsin sitä koko eilisillan, päättelin lopulta sen nukkuvan jossain kirjahyllyn alla ja jätin pari namia sinne tänne lojumaan. Aamulla se on edelleen hukassa ja lähetin rottaveljen etsintäretkelle. Etsintäretki on toistaiseksi tuloksettomana päätynyt iloisesti keittiön roskikseen.

Iskee paniikki vaikka tiedän ettei siihen pitäisi olla aihetta. Entä jos se onkin juuttunut parvekkeelle yöksi ja paleltunut hengiltä (en ole kyllä avannut parvekkeen ovea), tai kiivennyt ikkunalle ja pudonnut, tai jotain. Tälle hädälle ei voi mitään, vaikka tiedän ihan hyvin että näillä on tapana möllötellä helposti päivän verran jossain jemmapiilossa nukuskelemassa. (Nyt se löytyi. Kenkien alla piilossa.)

Yks lähti eilen pakattuaan ovet paukkuen. Sanoi lähtevänsä evakkoon odottelemaan katkolle pääsyä ja tulevansa takaisin ehkä sitten katkon jälkeen. Katko on täynnä, joten edessä on kai sitten 1-2 viikkoa yksineloa. Katsotaan sitten mahdollista yhteistä jatkoa sen palattua.

Olo on paska enkä muuta voi. Masentaa ja ahdistaa Yhen toiminta, entiset viisaudenhampaat jomottaa vieläkin, lämpö on nousussa, röökit lopussa ja rahaa on vielä pari päivää yksi tölkki ja yksi pullo. Onneksi pakastin on täynnä.

Köyhän talous ei taannu

Friday, February 13, 2009

Tästä piti tulla paska viikko. Homeenpoisto-operaatio alkoi eräänä päivänä aamuseitsemältä vieraiden miesten kolkuttaessa ovelle ennen kahvin tippumista ja tänään poistettiin viisaudenhampaat, kuitenkin ilman sitä puolta leukaluuta minkä kuvittelin lähtevän siinä sivussa.

Loppujen lopuksi viikko tuntuukin aika hyvältä. Kaksi päivää hillitöntä paahtamista töissä, yksi poissa homemiesten vahtimisen ja opastamisen takia ja toinen viisurisaikulla. Unohdin pyytää etukäteen esilääkityksen hammaslääkäriin ja nappasin valkoisen dormarin ennen lähtöä omin luvin, eikä ahdistanut yhtään. Oli ollut vain pirteä ja letkeä olo koko päivän. Panacodien avulla saa jotakuinkin nukuttua yötkin ilman luita ja ytimiä kalvavaa vihlontaa. Tästä viisuripoistosta ei saa kauhutarinaa aikaiseksi millään - hyvä että huomasin koko operaatiota. Poski nyt on vieläkin vähän turpeessa.

Muutenkin tuntuu, että osaan ottaa pitkästä aikaa vähän rennommin. Yliopiston sivuilta ei löydy vielä pääsykoekirjatietoja, amk-yhteishakuun on vielä puoli elämää ja työsopparikin jatkuu vielä muutaman kuukauden. Ei ole mitään ulosvietäviä roskiksia suurempaa mistä stressata. Sain söpön uuden työparinkin...

Kevään tulo helpottaa mielialaa kummasti, ja aloin vähentää Efexoreja, ihan hissukseen. Lopettaa en niitä voi tai halua; mikään ei ole nostanut elämänlaatua yhtä paljon. On vain niin erilaista aloittaa päivä kävelemällä aurinkoisessa pikkupakkasessa talitinttikonsertissa töihin ja takaisin. Ei siinä voi olla kovin huonolla tuulella. Jos annoksen vähentämisestä ei tule sähäreitä tai skitsoja, niin jatkan toiveiden elättelyä siitä että laihtuminenkin helpottuisi. Kesä lähenee...

Duuniin on tullut joku kylähullu - en aina ihan ymmärrä miksi ihan kaikki halukkaat pitää ottaa hommiin, vaikka kuinka olisivat hankalia osasia työyhteisössä. Kyseinen tapaus alkaa riehumaan kuullessaan jonkun kritisoivan Israelin toimia Gazassa ja ponnahtelee jatkuvasti kesken palaverin pystyyn kädet siunaten ojossa ja karjahtelee HALLELUUJAA HERRAMME ISRAELIN NIMEEN. Toisilla palaa tyyppiin vakavasti hermot, koska työnteko sen kanssa on vain kohtuuttoman hankalaa. Mutta no, kai siellä pitää hyvien tyyppien vastapainona muutama hullukin olla.

Blogaaminen on ollut pitkään pahasti jumissa. Tapahtuvat asiat on niin (toisten) henkilökohtaisia, ettei niistä voi kirjoittaa. Parisuhdeväkivaltaa, henkistä alistamista, romahtavia itsetuntoja, katkenneita parisuhteita, yksinäisyyttä ja kaikkea muuta suomalaiskansallista. Selviytyjät jatkaa silti elämää ja minun osakseni jää vapaa-ajan jutteleminen tuopin äärellä. Ihmisillä on harvoin liikaa uskottuja.

Luin pari vuotta sitten ilmestyneen Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä ja jäin harmittelemaan, ettei siinä ollut muistaakseni yhtään päihdeongelmaisen omakohtaista kertomusta. Pala suomalaista köyhyyttä jäi uupumaan. Muuten kirja oli todella sympaattinen, täynnä henkilökohtaisia kertomuksia.

Kävin työvoimatoimistossa ja edelläni oli jonossa neljä ihmistä. Kolme neljästä aloitti tiskillä kertomalla asioivansa toimistossa ensimmäistä kertaa jouduttuaan juuri irtisanotuksi tai lomautetuksi. Itsellä ei paljon taantuma paina: ruoan hinta saattaa nousta, mutta ruokajonossa sekin pysyy entisellään. Tuet eivät ole nousseet muutenkaan, joten mitään ei menetä. Sosiaalitoimisto maksaa edelleenkin lääkkeet ja tuskin lakkaa maksamasta vaikka kuinka tulisi lama. Tottakai tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, joilla talous romahtaa totaalisesti irtisanomisen myötä, mutta vellonpa omahyväisessä tyytyväisyydessäni siitä, että köyhällä ei mikään muutu.

Aamusumu

Sunday, February 08, 2009

Toinen sumuinen aamu peräkkäin, ja vastapäistä taloa tuskin näkee. Heräsin iltatropeista huolimatta taas aamuyöstä ja nousin kauan ennen aurinkoa keittämään kahvia. Itsestäänsammuva kahvinkeitin sammui taas kesken keittämisen ja on alkanut pitää samanlaista ääntä kuin yön yli pakkasessa seissyt auto käynnistettäessä. Vouuuvouuuvouuuuuu.

Kun on pimeää ja kylmää tuntuu siltä, ettei talvi lopu ikinä. Käytiin etelänmatkalla Stadissa asti, ja siellä tuntui ihan keväältä: loskaa maassa ja autot roiski lammikoita jalankulkijoiden päälle. Etsittiin mulle kivanvärisiä Skullcandyn Lowridereita, ei löydetty yksiäkään minkäänvärisiä ja päädyttiin Mäkikuplaan kaljalle.

Unettomuus rassaa. On aivan sama miten monta pilleriä ottaa illalla, kun yöllä herää kuitenkin. Päivät on yhtä usvaa.

Yleisväsymys heijastuu kaikkeen. En jaksa leikata ylipitkää ukkovarpaankynttä, maustaa ruokaa muulla kuin mustapippurilla ja suolalla tai koota pulloja kauppakasseihin.

Olen alkanut saada töistä positiivista palautetta, mikä merkkaa sitäkin enemmän nyt kun tunteet on yleisesti kiristyneet duunariporukan kesken. Vanhat äijät käyvät taputtelemassa kahdenkesken olalle, että olen ahkera tapaus, "toisin kuin tietyt siellä". Joku muu käy uskoutumassa ja itkeskelemässä pahoitettuaan mielensä yleisnegojen vittuiltua ja toinen tulee oma-aloitteisesti auttamaan loppupäiväksi huomattuaan mulla olevan liikaa duunia yhdelle ihmiselle. Tuli hyväksytty olo.

Tämä yleispöhnä näkyy ainakin blogaamisessa. Ajatus harhailee, eikä oikein jaksa keskittyä mihinkään.

Homeus

Wednesday, February 04, 2009

En meinaa jaksaa edes neljän päivän työviikkoja. Uupumus iskee jo aamulla, ja puolen tunnin pirtsakasta pakkaspikamarssista huolimatta koko päivä menee puolihorteessa ajantajua vailla. Alan unohtaa, miksi tuota duunia teen ja turtua niille positiivisille ärsykkeille mitä siihen liittyi ensimmäiset puoli vuotta. Jos jokin poikkeaa totutusta, se on yleensä negatiivista. Tunkeilevia ihmisiä, härskiä hyödyntavoittelua, häikäilemätöntä erityiskohtelun vaatimista tai sekavia ohjeistuksia, jotka vaihtuvat tunnin tai viiden minuutin välein. Nihkeintä on, että ärsyttävimmät huonot vibat tulee kollegapuolelta - esimerkiksi tänään asiakkaat olivat pääsääntöisesti ihania.

Olen aina kärsinyt hirveitä tunnontuskia ja vellonut itsekritiikissä, jos en ole tullut jonkun kanssa toimeen - syyttänyt itseäni, etsinyt vikoja ja testannut eri toimintamalleja. Siinä mielessä ehkä tuo duuni saa aikaan ihan terveitä reaktioita: alan hyväksyä sen, että joka koriin mahtuu mätä omena (enkä se välttämättä ole minä), joka myrkyttää ilmapiiriä ja jonka kanssa ei vain yksinkertaisesti voi tulla toimeen. Hyvät yritykset teilataan piruilulla, joustaessa vaaditaan enemmän, huumoriin tiuskaistaan ja minäminäminä menee koko muun työporukan edelle. Myönnän täydestä sydämestäni, että yhtä ihmistä en voi sietää ja toisen kanssa en halua tehdä töitä jos vain vältettävissä on ja lohduttaudun sillä, että monet muut tuntevat samoin. Porukkaa ei vain voi potkia pihalle vain siksi, että muita vituttaa. Lafkan enemmän tai vähemmän virallisen linjan mukaan on käännettävä toinen poski ja rukoiltava voimaa kohdata rakkaudella tilanteet, joissa meitä koetellaan.

Loppujen lopuksi kaksi hankalaa tapausta monesta kymmenestä on onneksi kuitenkin aika vähän.

Viikonlopun aikana makkarin kattoon ilmestyi kahden käden mentävä reikä. Seuraavana päivänä huomattiin, että sieltä pilkottaa ehtaa hometta ja verhojen takaa paljastui selkeitä seinänsisäisiä valumajälkiä. Nyt asutaan evakossa vanhassa verstas/vierashuoneessa ja totutellaan kapeampaan sänkyyn. Takana siis kaksi unetonta yötä. Makkari on suljettu - jos sieltä joutuu hakemaan jotain, niin heti oven avatessa naamalle pöllähtää ummehtunut homeinen haju. Sitä varisee katosta sängyn päällekin.

Huolto on käynyt katsomassa paikat, mutta vielä ei ole tietoa rempan laajuudesta tai siitä, joudutaanko muuttamaan. Ajatuskin ahdistaa. Olin kovasti suunnitellut asuvani samassa kämpässä vuosikausia, ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Toivottavasti tilanne etenee pian...

Itkuläskiahdistus

Friday, January 30, 2009

Tämä viikko on ollut pahempi kuin pitkään pitkään aikaan. En saa nukuttua öisin, ja tulen yöllä katsomaan telkkaria siihen asti että tipun sohvalle ja möngin siitä joskus aamuyöllä sänkyyn. Lääkkeistä ei tunnu olevan mitään apua, ja itkettää jatkuvasti. Töihin pääsystä ei ole ollut toivoakaan, ja siitäkin tulee kotona sanomista.

Yks on saanut pakkomielteen laihtumisesta, erityisesti mun laihtumisesta. Päätettiin ihan hyvällä mielellä joku päivä sitten aloittaa yhteinen kuntokuuri ja aloitettiin se samantien jättämällä kaksi kolmannesta bisseistä ostamatta, hikikävelemällä tunnin verran ja laskemalla yhteisiä kalorikulutuksia. Sovittiin, että aletaan käydä iltaisin lenkillä ja juostaan pikkuhiljaa ajan mittaan aina pidempiä matkoja. Suunnittelu oli kivaa, ja tuntui että saadaan lisää kivaa yhteistä tekemistä.

Nyt oon kuunnellut muutaman päivän jatkuvaa huomauttelua, ja pinna alkoi kiristyä eilen kun se ilmoitti, että mun on muutettava pukeutumistyyliä ettei makkarat näy kaikelle kansalle. Oltiin ostamassa akuuttitarvevaatteita, minkä jälkeen se ei osannut puhua mistään muusta kuin siitä, miten ja minkä vaatteiden kanssa mun pitäisi käyttää mitäkin siihen asti että laihdun. Kahteen päivään se ei ole puhunut mistään muusta ja itkettää vaan enemmän. Yritän muistuttaa itselleni olevani alle 60-kiloinen ja normaalipainoinen, mutta en pysty nälästä huolimatta menemään jääkaapille.

Tänään se halusi lähteä yhdessä kävelemään hoitamaan asioita, "että mäkin saisin vähän laihdutusliikuntaa", ja siinä vaiheessa kun se alkoi taas valikoida mulle "sopivia" vaatteita, hermostuin ja se lähti ovet paukkuen sanomatta mitään. Päätin muuttaa toistaiseksi kokonaan sohvalle nukkumaan.

Että kai tätä voi sanoa jonkinlaiseksi kriisiksi. Kaikkeen mikä liittyy liikkumiseen ja painontarkkailuun liittyy nyt vain paha mieli, eikä mikään suunniteltu tunnu enää hyvältä. Kaikkeen yhdistyy vain oma huonous, rumuus ja kelpaamattomuus, eikä se tunnu tajuavan sitä. Suuttuu vain.

Kämpänkin kanssa on odotettavissa kriisiä. Nukkumaan mennessä huomattiin sängyn yläpuolella katossa kohtuullisen kokoinen selkeä reikä ja sen ympärillä kosteusvahinkoja. Kylppäristä todennäköisesti löytyy samanlaisia. Asutaan ylimmässä kerroksessa, ja odotettavissa on todennäköisesti evakkoon lähtö sitten kun remppa alkaisi. Ei uskalleta ilmoittaa tuosta reiästä vielä.

Vanhoja vaivoja

Wednesday, January 28, 2009

Vanhat vaivat alkavat iskeä päälle. En ole ihan varma mistä se johtuu - onko lääkitys liian alhaalla vai onko kaikkeen joku ulkopuolinen syy. Päässä viiraa joka tapauksessa.

Olen ollut pari päivää poissa töistä, kun selkään on sattunut niin pirusti, en nukkunut toissayönä lainkaan ja ulos lähteminen pelottaa niin perkeleesti. Kaikki pieniä asioita, mutta yhdessä totaalisen lamauttavia. Huomaan purevani jatkuvasti hampaita yhteen (->kaulalihakset niin jumissa että nieleminen on hankalaa ja puhuessa muljahtelee), jännittäväni koko kroppaa (-> pää ei enää käänny ja jalkojen suoristaminen vaatii 10 minuutin venyttelyn) ja kaiken lisäksi vatsakrampit ovat tulleet taas.

Tietääkö kukaan sen tunteen, kun tuntuu kuin joku puristaisi palleata kokoon nyrkeillä kaksin käsin? Se tulee lähinnä öisin, siihen saattaa herätä suoraan unesta; tai sitten se alkaa jo ennen nukkumaanmenoa, jolloin nukkumisen sijaan heiluu sängyssä kuin heikkopäinen yrittäen löytää asentoa jossa ei tekisi mieli ulvoa. Sitten on vain pakko kävellä ympyrää niin kauan että nukahtaa pystyyn. Toisin kuin suonenvedot (joita niitäkin tulee jatkuvasti eri puolille kroppaa) se ei satu, tuntuu vain aivan hirvittävän inhottavalta.

Kaikkein pahinta se on refloissa, kun nukkuminen on muutenkin vaikeaa. Ja pahoina stressikausina, jolloin ainakin pitäisi nukkua. Olen koittanut puhua siitä lääkäreille ja selittää, niin tähän mennessä vain yksi päihdelääkäri on tunnistanut oireen, muttei voinut määrätä rauhoittavia magnesiumin ohelle. Muistan tapelleeni saman vaivan kanssa pikkupennusta lähtien, mutten koskaan osannut selittää miltä se tuntuu ilman että sitä olisi tulkittu vatsakivuksi.

Eniten ahdistaa se, että olen taas alkanut pelätä asioita. En enää usko selviäväni opiskelupaikan pääsykoehaastattelusta, vaikka jossain vaiheessa uhkuin itsevarmuutta. Kohta on aika hakea opiskelupaikkoja, ja pelkään jo valmiiksi epäonnistumisia ja kriittisissä tilanteissa panikointia. Ulko-oven katsominen aiheuttaa vatsanväänteitä.

Toivottavasti tämä menee ohi. Pakko sen on mennä ohi. Kaikkihan oli jo jossain välissä niin paljon helpompaa. Tänään olisi teoriassa pakko lähteä ulos, mutta...

edit. ...taidan jäädä kotiin lukemaan Etsivä Romppaisia nyt, kun Vantaankosken kalapuikkokoulun sytkäripiirityskin on jo ohi. Onneksi netistä löytyy aina viihdettä, vaikkei jaksaisikaan lähteä mihinkään...

Tuplavarmistus

Friday, January 23, 2009

Päädyin jonkin aikaa sitten tunnollisena työntekijänä duunipaikan kautta vapaa-ajalla järjestettyyn koulutukseen. Seurakuntien turvallisuuskoulutuksessa odotti kolmisenkymmentä 70+ seurakuntatätiä, jotka vilkuilivat paheksuvasti meidän nuorten renttujen takapöytään päin aina kun hihitys ja kuiskuttelu kuului liikaa.

Kouluttajan (alan ammattilainen) puhuessa turvallisuusuhkiin varautumisesta ja ennaltaehkäisystä pari tätiä intoutui kertomaan, kuinka heidän tilaisuuksissaan aina sekä rukoillaan että lauletaan virsi. Näin tilaisuudella on tuplavarmistus ylhäältä.

Kulttuurierot tulivat esille, kun puhuttiin pelosta ja sen käsittelystä. Erään keski-ikäisen tädin pelottavin kokemus oli ilmeisesti se, kuinka kadulla kävellessä vastaan tuli kultainen noutaja, joka murisi. Toinen tahtoi tietää miten toimitaan jos joku yleisötapahtumassa yhtäkkiä kaatuu tajuttomana maahan. Että pitäisi tietysti mennä auttamaan, mutta mistä tietää jos se onkin huumeidenkäyttäjä?

Loppukurssi olikin perinteistä keskustelua siitä, miten huumeidenkäyttäjän tunnistaa. Kouluttaja kertoi oman kokemuksensa harhaisesta narkomaanista, joka kuulosti vahvasti enemmän mielenterveyspuolen potilaalta. Puitiin pupillit, puitiin todellisuudentajun menetys, harhoissa eläminen, arvaamattomuus ja muut kliseet. Jossain vaiheessa alkoi vituttaa sen verran, että teki mieli nousta seisomaan ja sanoa, että tässä on teille esimerkkinarkkari.

Olin viime viikolla kolme päivää poissa ilmoittamatta sen pikkupsykoosini jälkeen, ja nyt olen koittanut keräillä irtopisteitä duunissa tavallaan sen hyvittämiseksi. Sen takia menin tuonne kurssillekin. Nyt kuulin, että työnkuvani laajenee mahdollisesti toimistotehtäviin; en tiedä, onko se pois laatikoiden roudauksesta vai iisi lisä siihen. En ole myöskään ihan varma, onko tuo ylennys vai alennus...

Päihdepuoli meinasi päästä joulunpyhinä luiskahtamaan, kun parin millin sijaan taskuun napsahtikin kokonainen. Kipeily iski päälle vasta pari viikkoa myöhemmin, kun olin jo ehtinyt ajatella ettei sitä tulekaan. Olen saanut ensiapua pikkutipoista metadonia ja päättänyt yhteisellä sopimuksella Yhen kanssa, että nyt on sit viimeistään pidettävä pitkä tauko. Olen varsin tyytyväinen siihen, että se tukee tietyissä jutuissa; ei syyllistä pienten ottamisesta, mutta kannustaa olemaan ilman.

Kuivumisen aloittamisesta on nyt vajaat seitsemän kuukautta, ja kaikki on edelleenkin jatkuvaa tasapainoilua. Päätin jo aikaa sitten vältellä nauloja, että kädet paranisivat joskus esittelykelpoisiksi, ja sitä kautta on tullut välteltyä myös kaikkea sellaista, mitä ei voi niellä tai sulattaa. Piikkiriippuvuus alkaa kadota kokonaan ja sen mukana tarve vetää. Ei se ole sama asia ilman neulaa.

Kiroilen edelleen sosiaalitoimistoa. Vein niille vuodenvaihteessa ehkäisyreseptini (niinkuin jo iät ja ajat) maksusitoumusta varten, niin kolmen viikon (!) odottelun jälkeen respa tuli postissa takaisin ja päätöksessä käskettiin ostaa omilla rahoilla ja laskuttaa sitten. Tietävät varsin hyvin, että tilini on varsin tyhjä. Yhelle maksetaan metadonihoidon varjolla Cialikset mukisematta, mutta mulle ei ehkäisyä...